Taru Mänttäri on pureutunut syömispulmiensa perimmäisiin syihin.
Opettelin kävelemään, kun terveydenhoitajaäitini opiskeli fysioterapeutiksi. Otin siis ensiaskeleeni rakastavien, ammatillisesti katsovien silmien alla. Sainkohan jo silloin inspiraation fysioterapeutin ammattiin?
Vielä lukiossa tahdoin psykologiksi. Kun opiskelupaikkaa ei herunut, opiskelin puheviestintää kansanopistossa.
Se karisti esiintymisarkuuteni. Sisäistin vaikuttavan myyntipuheen tekniikat ja heittäydyin uusissa rooleissa yleisöjen eteen, runonlausujanakin. Samanhenkinen porukkamme pitää yhteyttä vielä yli 15 vuoden jälkeen.
Fysioterapeutin paperit sain vuonna 2007 Lahden ammattikorkeakoulusta. Joulukuisissa päättäjäisissä oli muiltakin aloilta valmistuneita – kuten Cheek!
Tulevaisuuden suunnan ratkaisi kolme työharjoittelua lasten fysioterapiassa. Vielä kolmisen vuotta sitten annoin yksityisessä hoitolaitoksessa fysioterapiaa vaikeavammaisille lapsille. Kiersin kodeissa, kouluissa ja päiväkodeissa.
Kiidin autolla paikasta toiseen, enkä ehtinyt vastata vaikeassa elämäntilanteessa olevien vanhempien kysymyksiin. Kokonaisuus oli niin kuormittava, että vaihdoin julkiselle. Nyt kuntoutan Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä alle 7-vuotiaita. Työpaikkani on Lahden polikliinisessa fysioterapiassa, Siltapuistossa.
Minulla ja kollegallani on NDT-fysioterapeutin koulutus. Ohjaamme asento- ja liikemalleja lapsille, joilla on alentunutta lihasjäntevyyttä ja viivettä motoriikan kehittymisessä.
Asiantuntijuuttamme arvostetaan. Terveydenhoitajat ja lääkärit pyytävät tiuhaan arvioita liikkuvuudesta ja jatkotutkimusten tarpeellisuudesta.
Kun työelämä sujuu, riittää energiaa miettiä omaa hyvinvointia.
Lapsena olin ehkä liiankin laiha, nyt olen plus-kokoinen. Olen laihduttanut vaihtelevalla menestyksellä lukuisia kertoja.
Pari viime vuotta olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan kanssa syömisongelmistani ja niiden syntyjuurista. Tapaamme enää harvakseltaan.
Kärsin nuorena kiusaamisesta punaisten hiuksieni ja pisamieni takia. Myöhemmin olen kuullut joitain ikäviä kommentteja pyöreydestäni.
Osan haavoista elämä on hoitanut itse. Kouluiässä tuli lopulta aika, jolloin minua kutsuttiin muutamiin esiintymisiin ja kuvauksiin tavanomaisesta poikkeavan ulkonäköni vuoksi – juuri pisamien ja erikoisen väristen hiusteni ansiosta. Sain huomiota, jota ei muille suotu.
Viime vuosina olen opetellut keinoja ahdistuksen ja stressin purkuun sekä ruokailurytmin muuttamiseen. Nykyisin sallin itselleni kaikki ruoka-aineet, sillä yleensä kieltäminen ja ehdottomuus pahentavat tilannetta. Olen oppinut olemaan armollisempi ja hyväksyvämpi itseäni kohtaan.
Keväällä kiinnostuin Miss Plus Size -kisasta. Siihen kutsuttiin positiivisen elämänasenteen omaavia, liikunnallisia naisia. Ylsin kymmenen finalistin joukkoon.
Minulle kisa oli sytyttävä, rohkaiseva ja hoitava kokemus – tilaisuus, jonka sain jakaa toisten samankokoisten kauniiden ihmisten kanssa. Oli hienoa päästä meikkaajien, kampaajien, pukeutumisasiantuntijoiden ja valokuvaajien käsittelyyn, löytää itsestään parhaimmat puolet. Jokainen nainen ansaitsisi saman!
Muistoksi jäi voimaannuttavia valokuvia, joita katselen mielelläni. Kiloineen voi nauttia täydesti elämästä ja harrastaa liikuntaa. Käyn säännöllisesti street-tanssitunneilla ja kolme kertaa viikossa kuntosalilla.
Fakta on, että ylipainossa on terveysriskejä. Tie onnistuneisiin elämäntapamuutoksiin syntyy itsensä rakastamisen kautta. Silloin alkaa haluta hyvää itselleen ja keholleen.
