Rämäpäinen röntgenhoitaja joutui lukioikäisenä vakavaan onnettomuuteen – potilaana hän oppi kolme asiaa suomalaisesta terveydenhuollosta
Lukiolaisena Karoliina Halme putosi 15 metristä ja loukkaantui vaikeasti. Sairaalamaailma tuli onnettomuuden jälkeen tutuksi, ja sinne hän on päätynyt myös töihin.
Kuvateksti
Karoliina Halme pitää röntgenhoitajan työn monipuolisuudesta, tekemisestä ja liikkeestä. Paikollaan olo on hänelle kauhistus.
Kuva: Marja Seppälä
Heinäkuussa 2013 Pieksämäellä Partaharjun leirikeskuksessa oli käynnissä lasten leiri, jolla 17-vuotias Karoliina Halme oli ohjaajana.
Leirin seikkailuohjelmassa oli vaijeriliukua lapsille, ja rämäpäisenä seikkailijana tunnettu Karoliinakin halusi kokeilla sitä. Hän pääsi liukumaan lasten jälkeen.
Kaikki ei mennyt niin kuin piti. Näin Karoliina kuvaa tapahtunutta blogissaan:
”Kuului metallinen ääni, ja tunsin, kun joku petti. Ollessani ilmassa noin kolme sekuntia tuntui, kun aika hidastui. Hoin koko ajan itselleni, että ei selkä, ei selkä, koska tiesin mitä seuraa selälleen tippumisesta. Jotenkin sain vaihdettua itseni eri asentoon, vaikka se oudolta kuulostaakin. Seuraavana hetkenä makasinkin oikealla kyljelläni metsässä.”
Turvamekanismi petti tuntemattomasta syystä, ja Karoliina putosi 15 metristä maahan.
Turvamekanismi petti tuntemattomasta syystä, ja Karoliina putosi 15 metristä maahan. Korkeus on sama kuin putoaisi kerrostalon viidennestä kerroksesta. Hänen molemmat nilkkansa vääntyivät jyrkästi sisään päin, mutta hän pysyi tajuissaan.
Molemmille jaloille oli käynyt silmin nähden pahasti. Myöhemmin selvisi, että oikeassa oli pirstaleinen avomurtuma ja vasemmasta olivat murtuneet telaluu ja kehräsluu.
Blogia Karoliina alkoi pitää onnettomuuden jälkeen purkaakseen sinne ajatuksiaan, kokemuksiaan ja tunteitaan.
”Näin oikean jalkani, joka sojotti varpaat minuun päin. Nilkka roikku pelkästään pienestä nahasta säären kohdalla. Tajusin vasta silloin kivun, ja jalan näkemisestä tuli huono olo ja menin nopeasti takaisin makaamaan. Kipu vaan kasvoi, ja kipua alkoi tuntua muuallakin. Toinenkin nilkka oli ainakin ihan vinossa. Tuntui kun jalka olisi tulessa.”
Paikalle hälytettiin pelastushenkilökunta, jonka tulo saareen kesti Karoliinan oman arvion mukaan tunnin verran. Paikalle tuli myös lääkärihelikopteri, mutta loppujen lopuksi Karoliina kuljettiin ensin veneellä mantereelle ja ambulanssilla Mikkelin keskussairaalaan.
Oikealle jalalle tehtiin viiden tunnin hätäleikkaus, ja Karoliina vietti vuorokauden tehohoidossa.
”Oikee jalka oli ollu tosi likanen, pahasti vaurioitunu ja täynnä multaa ja kaikkee mettää, niin ne meinas joutuu tekemään sääriamputaation verenmyrkytysriskin takia.”
Reilun vuorokauden kuluttua ambulanssi vei Karoliinan Töölön sairaalaan Helsinkiin. Töölön sairaala oli tuolloin yksi Pohjois-Euroopan suurimmista traumakeskuksista.
Pahemmin vaurioitunut oikea jalka leikattiin toistamiseen, ja siihen asennettiin metallinen fiksaattori. Sen piikit porattiin luuhun pitämään jalka koossa. Luuvaurioiden lisäksi jalasta oli kadonnut lihaksia, jänteitä ja verisuonia.
Karoliinan pitkä ja kivulias taival terveydenhuollossa oli vasta alkanut. Kaiken kaikkiaan matka kesti kaksi vuotta, ja se sisälsi kolme isoa leikkausta, joissa muun muassa siirrettiin kudoksia, luuta ja ihoa. Hoidosta huolimatta jalka tulehtui usein ja oli vaarassa joutua kuolioon.
Paikoillaan istuminen kauhistus
Nyt vajaat kymmenen vuotta myöhemmin 26-vuotias Karoliina tietää terveydenhuollon toiminnasta enemmän kuin lukiolaisena. Hän on terveydenhuollon ammattihenkilö, röntgenhoitaja, joka työskentelee Hus Kuvantamisen palveluksessa Kymenlaakson keskussairaalassa.
Elämä tuntuu normaalilta, vaikka jalat onnettomuudesta muistuttavatkin. Työelämä sujuu pienten, työnantajan kanssa sovittujen järjestelyjen ansiosta ongelmitta. Hän kehuu työyhteisöä ja sen ilmapiiriä.
”Jos joudun olemaan pitkään jaloillani, jalat tulevat kipeiksi, mutta pärjään tukisukilla, levolla ja tulehduskipulääkkeillä.”
Karoliina Halme tietää omasta kokemuksesta, että pieni asia voi jäädä potilaalle mieleen.
Karoliina pitää röntgenhoitajan työn monipuolisuudesta, tekemisestä ja liikkeestä.
”Pahin painajaiseni olisi joutua istumaan vain paikoillaan yhdessä ja samassa paikassa. Onneksi en korona-aikanakaan joutunut eristäytymään, vaan sain olla töissä.”
Onnettomuuden aikaan Karoliina menestyi koulussa hyvin ja haaveili lääkärin ammatista.
Opintoihin tuli pakollinen vajaan vuoden tauko. Kun Karoliina pystyi niitä jatkamaan, hän jätti pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian pois ja lääkärihaave jäi.
”Kirin paljon yhden vuoden aikana ja valmistuin kaikesta huolimatta hyvillä arvosanoilla.
Työ terveydenhuollossa kiinnosti joka tapauksessa, ja Karoliina päätyi opiskelemaan röntgenhoitajaksi.
Ammatinvalinnassa vaikutti kiinnostuksen lisäksi se, että hän halusi koulutuksen, jolla työllistyy varmasti. Hänelle oli jo ehtinyt kertyä kokemusta siitä, että vamma vaikuttaa työnsaantiin.
”Työpaikkaa oli vaikea löytää, kun hain onnettomuuden jälkeen kesätöitä ja kerroin vammoistani rehellisesti. Seuraavana kesänä pidin asian omana tietonani ja olisin saanut viisi työpaikkaa.”
Kolme opetusta potilaana
Omat kokemukset terveydenhuollossa opettivat Karoliinalle kolme asiaa:
Suomalaisen hyvän terveydenhuollon ansiosta hän sai ensinnäkin pitää molemmat jalkansa.
Toiseksi: Kipua ei kuitenkaan aina hoidettu tai pystytty hoitamaan riittävästi.
Kolmanneksi: Potilasta ei aina kuunneltu ja kohdeltu hyvin.
Kipua ei aina hoidettu tai pystytty hoitamaan riittävästi.
”Mikkelin sairaalassa ihana sairaanhoitaja sanoi, että Suomessa ei tarvitse kivusta kärsiä ja saat kipulääkettä niin usein pyydät. Ikävä kyllä tämä oli ainut kerta, kun lupaus oikeasti toteutui koko sairaala-aikana.”
Pahinta kipua Karoliina joutui kokemaan, kun fiksaattori jouduttiin tulehduksen ja verenmyrkytysriskin vuoksi poistamaan.
Lääkäri poisti fiksaattorin neljä piikkiä luusta ilman nukutusta ja puudutusta. Leikkaussali oli juuri silloin varattu, ja poistolla oli kiire. Kipulääke ei Karoliinaa helpottanut.
”Kouristelin koko ajan kivusta ja olin ihan paniikissa. Seuraavaksi lääkäri otti poran käteensä ja alkoi poraamaan loppua piikkiä irti luusta. Se kipu oli ihan sietämätöntä ja se tunne kun pora liikkuu siellä luussa ja vihloo ihan sairaasti. Ensimmäinen piikki on poissa, ja tunnen kun kuuma veri valuu pitkin nilkkaa. Vielä kolme piikkiä jäljellä ja olen ihan hysteerinen ja itken koko ajan.”
Jälkeen päin Karoliina on ajatellut, että hänen olisi pitänyt vaatia pääsyä leikkaussaliin.
”Minulle on selvinnyt, että humautuksia tehdään paljon pienemmistäkin syistä.”
Kokemukset terveydenhuollosta ovat vaikuttaneet siihen, miten Karoliina kohtaa ammattilaisena omat potilaansa. Hän tunnistaa kokevansa myötätuntoa tilanteissa, jos kuvattavaksi tulee vaikeasti loukkaantunut ihminen.
”Pyrin aina olemaan ystävällinen. Tiedän omasta kokemuksesta, että pieni asia voi jäädä potilaalle mieleen.”
Kohti entistä elämää
Karoliina kirjoitti blogiinsa vajaa puoli vuotta onnettomuuden jälkeen: ”Sulla on vapaus valita annatko tän jutun pilata sun elämän vai menetkö millin askelin eteenpäin.”
Hän valitsi millin askeleet.
Kun Karoliina pääsi sairaalasta kotiin, hän kuntoutti kehoaan fysioterapialla, uimalla ja kuntosalilla.
Pyörätuolista hän pystyi luopumaan nopeasti, mutta kyynärsauvat hän sai jättää sairaalaan vasta syyskuussa 2014, kun onnettomuudesta oli kulunut yli vuosi. Kipsistä hän pääsi eroon kuukausi myöhemmin.
Ennen onnettomuutta Karoliina harrasti monipuolisesti liikuntaa ja urheilua. Mikään ei tuntunut hänelle liian mahdottomalta tai pelottavalta, joten lajit eivät olleet perinteisimmästä päästä. Lajivalikoimassa oli muun muassa mäkihyppyä. Se ei ollut vanhoillisten asenteiden vuoksi helppo valinta tytölle.
”Sisuunnun, jos joku sanoo, että et pysty. Tytöt joutuvat kokemaan mäkihypyssä vähättelyä ja kyseenalaistamista. Oli niin hienoa, kun uskalsi tulla sieltä tornista alas ja pysyi vielä pystyssäkin.”
”En pelännyt loukkaantumista ja koin onnistuvani, kun mitään ei tapahtunut. Ajattelin, että kaikki on myös korjattavissa, mutta ihan niinhän se ei mene.”
Mäet on nyt hypätty, mutta siitä huolimatta halu päästä liikkeelle ja tekemään ajoi Karoliinaa toipumaan onnettomuudesta. Hänellä oli kova pyrkimys kohti entistä elämää, ja pienikin fyysinen kehitys piti yllä motivaatiota.
”Mielialani laski heti, kun huomasin, että kehitys pysähtyi.”
Henkinen selviytyminen ei ollut yhtä suoraviivaista kuin fyysinen. Perhe ja kaverit olivat tukena, vaikka Karoliinan ei aina ollut helppoa ottaa vastaan tukea edes heiltä.
”Olin tyypillinen teini, enkä halunnut jutella tapahtuneesta ammattilaisille enkä aina omalle perheellenikään. En myöskään jaksanut jatkuvasti vastata kysymyksiin tilanteestani, joten oli helppo laittaa blogilinkki, että lue tuolta.”
Karoliinan Helsingissä asuva serkku vietti pitkiä aikoja hänen kanssaan sairaalassa, mikä esti Karoliinaa romahtamasta.
Terveydenhoitajaäiti osasi tunnistaa tilanteita, joissa oli puuttumisen paikka. Tällainen oli esimerkiksi väärään kohtaan osunut epiduraalipuudutus. Äitiä tuli ikävä myös yllättäen tehdyn leikkauksen jälkeen.
”Tollasis tilanteis tajuu, et kuinka tärkee se äiti oikeesti on, vaikka se kuinka tuntuis välillä tyhmältä ja ärsyttävältä :D”
Lentopalloa lattialla liikkuen
Ratkaisevaksi kuntouttajaksi koitui istumalentopallo eli istis, jota eräs lajin harrastaja ehdotti Karoliinalle luettuaan tämän blogia.
Istumalentopallo on tarkoitettu erityisesti ihmisille, joille pystylentopallon pelaaminen on mahdotonta. Yleisin istumalentopalloilijan vamma on alaraajan vamma, esimerkiksi amputaatio.
Vartalon nostaminen, seisomaan nousu ja askeleiden ottaminen on istumalentopallossa kiellettyä. Pakaroita ei saa kohottaa torjunnassakaan.
Istumalentopallosta tuli nopeasti yksi Karoliina Halmeen elämän tärkeimmistä asioista.
Karoliina ei ihastunut uuteen lajiin ensimmäisellä kerralla.
”Istis ei muistuttanut mitään, mitä olin tehnyt aiemmin. Ekalla kerralla ei ollut edes kivaa. Lentopallo ylipäätään on vaikeaa, ja lattialla liikkuminen sattui aluksi törkeästi.”
Kun pelaaminen alkoi sujua, istiksestä tuli nopeasti yksi elämän tärkeimmistä asioista. Karoliina alkoi treenata tosissaan.
Istiksen ansiosta hän kokee saaneensa takaisin entisen elämänsä ja urheilijaidentiteettinsä. Häntä ei tosin motivoi niinkään kilpailu vaan tekeminen.
”Haluan onnistua, kehittyä ja voittaa ennen kaikkea itseni.”
Karoliina on palannut vauhdikkaaseen elämäänsä. Hän on käynyt laskettelemassa ja ostanut moottoripyörän.
Istis on antanut myös vertaistukea ja suhteellisuudentajua sekä auttanut hyväksymään rajoitteita.
”Moneen joukkuekaveriini verrattuna omat vammani tuntuvat pieniltä. Erityisesti kansainvälisissä parakisoissa näkee, että asiani ovat oikeasti hyvin ja Suomessa on hyvä terveydenhuolto.”
Tällä hetkellä Karoliina treenaa ististä kahdesti viikossa seurajoukkueessa. Hän haaveilee pääsevänsä joskus edustamaan Suomea paralympialaisiin.
Karoliina on palannut entiseen vauhdikkaaseen elämäänsä. Hän on käynyt muun muassa laskettelemassa ja hiihtämässä sekä ostanut moottoripyörän. Myös musiikki on tärkeää.
Lääkärihaavekin on taas mielessä. Karoliina opiskelee aikuislukiossa biologiaa, fysiikkaa ja kemiaa.
Onnettomuus tulee vielä joskus uniin. Niissä hän putoaa. Seikkailu- ja huvipuistojen laitteista hän ei pysty nauttimaan entiseen tapaan, sillä turvajärjestelyjen pettäminen pelottaa.
”Olen oppinut hyväksymään sen, etten voi enää hiihtää kilometrikaupalla vaan viiden kilsan tasatyöntölenkki on minun juttuni. Teen entiseen verrattuna vähemmän ja lyhyemmän aikaa, mutta teen kumminkin.”
Kursivoidut sitaatit ovat Karoliina Halmeen Only Stronger -blogista.
