Helena vieraili inkakulttuurin raunioilla Machu Picchussa.

Sairaanhoitaja toteutti unelmansa Perussa – neljä kuukautta oman alan töitä

Helena Hangaslahti otti virkavapaata ja lähti vapaaehtoistöihin Andien maahan.

Nyt alkaa olla oikea aika lähteä vapaaehtoistyöhön. Johonkin espanjankieliseen Latinalaisen Amerikan maahan.

Näin ajatteli helsinkiläinen psykiatrinen sairaanhoitaja Helena Hangaslahti, kun hän oli parisen vuotta sitten matkalla Espanjassa ja tapasi maahanmuuttajia Latinalaisesta Amerikasta. Helenalla oli tuolloin takana kolme vuotta espanjan opintoja.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

– Olen aina halunnut asua ulkomailla. Tahdoin paikkaan, jossa voin hyödyntää kielitaitoani ja sairaanhoitajan koulutustani.

Lähtöpäätöstä helpotti se, että Helenalla on vakituinen työpaikka Helsingin kaupungilla, Auroran sairaalan psykiatrian vuodeosastolla. Työpaikalta järjestyi neljän kuukauden virkavapaa. Lomaan yhdistettynä matka-aikaa oli viisi kuukautta.

Helena tutustui ulkoministeriön maaraportteihin ja päätteli niiden perusteella, että Ecuador, Peru tai Bolivia voisivat olla sopivan vakaita maita. Hän otti yhteyttä Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssiin. Järjestön nuorisovaihtovastaavan avustuksella matkakohteeksi seuloutui Peru.

Helenan työpaikka löytyi yksityiseltä, voittoa tavoittelemattomalta terveys­asemalta Cuscon kaupungista. Seudulla liikkuu paljon turisteja, sillä maan tunnetuin nähtävyys, inkojen raunioitunut kaupunki Machu Picchu, on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

– Ulkomaalaiset olivat tuttu näky Cuscossa. Keskustan kaupoissa osattiin englantia.

Jo toisena työpäivänään Helena matkusti naapurikylään tekemään perusterveystarkastuksia.

 

Ennen kuin Helena aloitti työt poliklinikalla edessä oli kahden viikon kielikurssi. Kurssin vetäjä osoittautui hyväksi opettajaksi, mukavaksi ihmiseksi ja erinomaiseksi yhteyshenkilöksi. Hänen avustuksellaan Helena pääsi tutustumaan matkan loppupuolella paikalliseen psykiatriseen sairaalaan ja päihdekuntoutuskeskukseen.

– Potilaat eivät poikenneet suomalaisista, mutta henkilöstörakenne kyllä. Toimintaa johti lääkäri ja psykologeja oli paljon. Heidän vastuullaan olivat hoidolliset keskustelut. Sairaanhoitajien tehtävänä oli somaattinen hoito ja lääkkeiden jakaminen.

Toinenkin merkittävä ero löytyi. Potilaita ei jaettu osastoille diagnoosin perusteella vaan sen mukaan, oliko heillä vakuutus vai ei.

– Vakuutetut saivat enemmän hoitajia.

Poliklinikan perusmiehitykseen kuuluivat yleislääkäri ja kätilö, sairaanhoitaja, farmaseutti, fysioterapeutti, psykologi ja hammaslääkäri. Erikoislääkäreitä kävi vapaaehtoistyössä noin pari kertaa kuukaudessa.

Helena arvioi, että perustyö poliklinikalla olisi sujunut ilman vapaaehtoisiakin, mutta jalkautuvassa työssä heidän panoksensa oli merkittävä.

Jo toisena työpäivänään Helena nousi autoon ja matkusti naapurikylään parin tunnin ajomatkan päähän. Matkalle lähti vapaaehtoisten sairaanhoitajien lisäksi yleensä lääkäri, joskus myös hammaslääkäri tai pappi. Sairaanhoitajat tekivät perusterveystarkastuksia, jotka pitivät sisällään muun muassa verenpaineen mittauksen, punnituksen ja näöntarkastuksen.

– Koska kylien asukkaat olivat köyhiä, mukaan otettiin myös leipää ja hedelmiä lapsille jaettavaksi.

Perussa ei pärjää pelkästään espanjalla, sillä maassa puhutaan monia intiaanikieliä. Kahden viikon kielikurssiin kuuluikin tunti ketšuan kieltä, joka on yksi maan virallisista kielistä. Helena otti tunnista kaiken irti ja valmisteli kysymykset, joita hän arveli tarvitsevansa työssään.

– Kysymykset olivat hyviä, mutta en minä tietenkään ymmärtänyt kyläläisten vastauksia, Helena nauraa.

Lähtiessään Suomesta Helena oli varautunut siihen, että tekee kaikenlaisia töitä vessan siivouksesta lähtien. Siivous ei kuitenkaan kuulunut tehtäviin. Helena pääsi kartuttamaan hoitotyön kokemuksiaan ja kielitaitoaan, sillä hän sai havainnoida vieressä, kun lääkäri piti vastaanottoa.

Potilaat suhtautuivat havainnoitsijaan yleensä hyväksyvästi, mutta kerran eräs vanha, ketšuaa puhuva nainen alkoi itkeä. Helena tunnisti tämän puheesta sanan gringo, jolla paikalliset tarkoittavat usein valkoihoista.

– Erääseen vanhan kansan uskomukseen kuuluu, että maan alta tulevalla paholaisella on vaalea tukka ja vaalea parta.

Helena oli perehtynyt Peruun matkaoppaiden avulla. Hänelle tuli silti yllätyksenä, kuinka vahvana inkakulttuuri elää ja miten shamaani- ja luonnonlääkintäperinne näkyy katukuvassa. Ayahuasca-niminen hallusinogeeninen kasvi on keskeisessä osassa shamaanien järjestämiä seremonioita.

Poliklinikalla oli inkaperinteeseen nojaava luonnonlääkinnällinen laboratorio. Sen tuotevalikoimaan kuuluivat muun muassa yrteistä valmistetut hoitavat voiteet.

– Lääkäri saattoi määrätä ­niitä lääkkeiden sijasta tai lisäksi.

Poliklinikalla Helenasta tuntui kuin olisi työharjoittelussa suomalaisessa terveyskeskuksessa, vaikka erojakin toki oli. Kirjaamiseen käytettiin tietokoneen sijasta kynää ja paperia. Aseptiikan kanssa oli vähän niin ja näin. Puutteellisissa oloissa ja vaillinaisilla välineillä luovuus pääsi kukoistamaan.

– Yksi kätilö käytti potilaan peffa-alustana suojakäsineiden pakkauksen sisäpuolta.

Nykypäivän asutusta Andien rinteillä.

 

Poliklinikan pyörittäminen pohjautui hyväntekeväisyyteen, mutta jokainen toimenpide maksoi erikseen.

– Potilas saattoi kysyä, mitä mikin maksaa ja jättää esimerkiksi laboratoriokokeita pois hinnan takia. Joskus poliklinikalta lahjoitettiin lääkkeitä potilaille.

Helenan mukaan lääkärit määräsivät herkästi antibiootteja. Saatavilla olisi ollut myös probiootteja, mutta niitä lääkärit eivät määränneet, koska tiesivät, että harva haluaa maksaa lisää.

– Ihmiset olivat muutenkin holtittomia antibioottien kanssa, koska niitä sai apteekista ilman reseptiä. Farmaseuteilta pystyi ostamaan vain kaksi tablettia, ja moni jätti hoidon siihen.

Vastaanotolla vallitsi tasa-arvoinen tunnelma. Esimerkiksi lääkäri ja potilas saattoivat puhutella toisiaan samalla sanalla. Espanjankielisen senor-sanan sijasta käytettiin ketšuankielistä hellittelymuotoa papa.

Vastaanottoa ei tuntunut koskevan samanlainen vaitiolovelvollisuus kuin Suomessa, sillä huoneen ovi saatettiin jättää auki. Vastaanotolle ei tultu yksin, vaan perhe seurasi mukana.

– Lähikylästä vierailulla ollut veljenpoikakin voitiin tuoda vastaanotolle, kun tämä nyt kerran oli kaupungissa.

Helenan matka sujui ilman isompia vaikeuksia. Hän oli odottanut suurempaa kulttuurisokkia, ja tuttavat olivat varoitelleet vaaroista, joita yksin matkustava nainen voi kohdata.

Varsinkin pääkaupunki Limassa on alueita, joilla ei ole turvallista liikkua yksin. Niitä Helena vältti. Kun etukäteen sovitun matkanjärjestäjän autokuljetus ei saapunut, Helena joutui turvautumaan taksiin.

– Otin rekisterilaatasta kuvan ja lähetin kuvan kaverille. Nousin autoon vasta, kun kaveri vastasi.

Mitään vaarallista ei tapahtunut, ja päällimmäiseksi kokemukseksi jäi, että ihmiset olivat todella ystävällisiä.

– Totuin paikalliseen elämäntyyliin parissa viikossa. Jos bussi oli 20 minuuttia myöhässä, mitä minunkaan auttoi hermostua, kun eivät kerran paikallisetkaan.

Helena ehti matkustella Perussa ja naapurimaissa, mutta pitempäänkin matkalla olisi viihtynyt.

– Kaikkeen tottuu nopeasti. Viikon päästä Suomeen palattuani oli jo tunne, etten ole missään ollutkaan.

Matkan aikana Helena tapasi vain yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tämä tapahtui kielenopettajan välityksellä. Helena myöntää, että oli helpottavaa päästä vaihtamaan ajatuksia suomeksi.

Helena ystävystyi sekä paikallisten sekä ulkomaalaisten matkaajien ja vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa, mutta ihmiset tulivat ja menivät.

– Kyllä eroamiset itkettivätkin. Salsan ja bachatan opettaja sanoi viimeisellä tunnilla, että et sinä voi lähteä. Sinä olet cuscolainen.

Kuvat: Helena Hangaslahden kotialbumi

Mainos
Mainos