Suuhygienisti Henna Siekkinen kirjoitti sotavangiksi Neuvostoliittoon jääneen isoisoisänsä tarinan.
Henna oli 15-vuotias, kun mummo näytti hänelle ensi kerran kirjeet. Käsiala oli kiemuraista ja vaikealukuista, paperi hapertunut paljosta lukemisesta.
Kirjeet olivat pitkän ajan ja matkan takaa. Mummon isä oli lähettänyt ne Pohjois-Siperiasta, Dudinkan työleiriltä.
Mummon isän kohtalosta oli suvussa vaiettu. Korkeintaan siitä oli puhuttu pihakeinussa niin hiljaa, etteivät lapset kuulleet.
Henna Siekkisen isoisoisä joutui talvisodan loppuvaiheissa Neuvostoliiton puolelle. Kova kommunisti epäili, ettei sotavankeuden jälkeinen elämä Suomessa olisi helppoa. Hän oli jo istunut Suomen valtiollisen poliisin vangitsemana turvasäilössä sotasyksynä 1939.
Hän päätti jäädä Neuvostoliittoon. Sitä päätöstä hän katui loppuelämänsä: hän ei koskaan päässyt takaisin kotiin.
Suomen puolelle Vuoksenniskalle jäivät vaimo ja 12-vuotias tytär. Jo aiemmin perhe oli harkinnut muuttoa rajan toiselle puolelle. Sinne oli loikannut paremman elämän toivossa myös isoisoisän veli perheineen.
Kirjeet jäivät vaivaamaan nuoren tytön mieltä, mutta kului yli 15 vuotta ennen kuin Henna luki ne uudelleen. Hän asui Lontoossa ja koti-ikävä piinasi. Hän mietti isoisoisäänsä, joka oli kaivannut perhettään työleirin karuissa oloissa.
Lomalla Suomessa Henna skannasi kirjeet ja kirjoitti ne puhtaaksi, että ne pysyisivät varmasti tallessa.
Kirjeistä paistaa lämmin isän rakkaus. Näin hän kirjoittaa lapselleen, Hennan mummolle:
Lapseni, katso eteesi elämässäsi, elämä on lyhyt, nuoruus menee pian, että jäisi vanhoille päiville etes kauniita muistoja nuoruuselämästä. Tältä puolen elämäni oli onnellinen, on niin kauniit muistot Äitisi ja sinun kanssasi. Joka ilta, kun käyn sänkyyn, en voi nukkua heti, tartun ajatuksissani kiinni johonkin elämäni romaanin kohtaan ja muistelen niitä aivan kuin tässä sinulle kirjoittaessa. (25.11.1948)
Isoisoisä jäi aatteensa vuoksi Neuvostoliittoon, mutta maa ei ollutkaan sellainen työläisten paratiisi, mitä hän oli Suomen puolella kuvitellut. Hänelle kävi kuten monelle muullekin. Syytteet tekaistiin ja hänet vangittiin. Aluksi hän istui Moskovassa Butyrkan vankilassa, ja sieltä hänet lähetettiin Siperiaan Dudinkan työleirille. Kirjeet kulkivat hitaasti, eivätkä kaikki niistä tulleet ikinä perille. Ensimmäistä elonmerkkiä odotettiin vuosia.
– Kun viimeksi puhuin mummon kanssa puhelimessa, juttelimme siitä, mikä auttoi häntä kasvamaan, vaikka epävarmuus isän kohtalosta vaivasi. Päättelimme, että lapsuuden ensimmäisten vuosien perusturvallisuus vaikutti. Vaikka olot olivat köyhät, perheessä oli rakkautta ja isä puki sen kirjeissään sanoiksi. Äiti oli isää pidättyväisempi.
Lontoossa Henna työskenteli suuhygienistinä. Hän muutti Isoon-Britanniaan muutama vuosi valmistumisensa jälkeen vuonna 2000.
– Pakkasin lukioaikaisen kaverini kanssa tavarat henkilöautoon ja ajoimme Saksan kautta Englantiin. Siellä alkoi ajo väärällä puolella. Nuorena olin ehkä rohkeampi kuin nyt. Ajattelin, että en lähde maitojunalla takaisin, vaikka ensimmäinen työnantaja huijasi palkan kanssa.
Henna vaihtoi Lontoon ydinkeskustaan toisen työnantajan palvelukseen ja hommasi puuttuvat palkkarahat sinnikkäästi oikeusteitse.
Ulkomailla kului kahdeksan vuotta. Henna löysi Lontoosta suomalaisen puolison, ja kun perheen kahdesta lapsesta ensimmäinen syntyi, he muuttivat Espooseen.
Nykyään Henna käy töissä Ylellä Helsingin Pasilassa. Ylellä on ollut oma hammashuolto vuodesta 1969, ja Henna työskentelee siellä suun terveydenhuollon tiimin vastaavana suuhygienistinä. Tiimi hoitaa noin kahden tuhannen yleläisen hampaat.
– Säännöllinen hoito näkyy. Pitkään Ylellä työskennelleillä on äärimmäisen harvoin irtoproteeseja.
Työympäristö on monella tapaa ainutlaatuinen. Henna työkavereineen toivoo, että Ylen oma työterveyshuolto pysyy, vaikka sote-uudistus myllerryksineen on ovella.
– Pystymme hoitamaan potilaita Käypä hoito -suositusten mukaan.
Käytävällä Henna saattaa moikata televisiosta tuttua meteorologia ja tajuta sitten, ettei oikeasti tunne häntä. Jokin aika sitten Henna sai äänenkäytön ammattilaiselta ihanan palautteen.
– Hän sanoi, että tapa, millä puhun, on täydellinen: ”Äänensävy ei ole paapova, vaan täyttä asiaa. Respect!”
Kirjoittaminen on aina ollut Hennalle luontevaa. Niinpä hän alkoi Lontoon vuosinaan hahmotella isoisoisän tarinaa paperille monien lähteiden avulla. Ensin hän haastatteli mummoa nauhalle.
– Hän oli otettu siitä, että lapsenlasta kiinnosti historia. Hän halusi kertoa, millaisia ihmiskohtaloja sotaan liittyi.
Lisäksi Henna luki paljon. Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan kirja Meillä ei ole kotia täällä vahvisti, että Hennan isoisoisän veli perheineen tapettiin Neuvostoliitossa. Heidät ammuttiin Tšeljabinskin kaupungissa Länsi-Siperiassa 1938.
Suomesta loikkasi heidän tavoin 1920–1930-lukujen pulavuosina arviolta 15 000 henkeä Neuvostoliittoon. Lähes puolet heistä kuoli Stalinin vainoissa.
Hennan isoisoisä anoi monesti armahdusta. Tytär Imatralla aikuistui, meni naimisiin ja sai lapsen. Kaikki tämä yritettiin jakaa kirjeissä.
Niin minulla on jo pitkä aika, kun olen saanut nauttia luonnosta ja muustakaan elämästä. En ole kuullut käen kukuntaa, siitä on jo yli 10 vuotta. Minun kohtaloni on tämmöinen. Olisin vielä niin mielelläni tahtonut vielä teitä omiani, mutta tällä kertaa ei näy minkäänlaisia toiveita ja ikäni kuluu. (23.8.1952)
– Kirjeitä lukiessa huomaa, että kun vuodet kuluvat, kieli heikkenee.
Elämä työleirillä oli raskasta raatamista, kylmää, nälkää ja sairastelua. Isoisoisä teki töitä puusepän verstaassa. Hän kirjoittaa olleensa sairaalahoidossa usein muun muassa keuhkojensa vuoksi.
Isoisoisän viimeinen kirje on päivätty 1952. Sen jälkeen hänestä kuultiin vain erään toisen suomalaisen vangin, Unto Parvilahden, kautta. Vuosien anomusten jälkeen vuonna 1955 isoisoisä oli armahdettu. Kahden viikon kuluttua siitä tuli kirje: hän on kuollut.
Parvilahden kirjassa Berijan tarhat kirjoitetaan, että tämä tapahtui oman käden kautta.
Henna mietti kirjoittaessaan, miksi mummon isän kohtalosta vaiettiin. Oliko se häpeää, kipua vai molempia? Surua siihen ainakin liittyi.
– Halusin katkaista surun siirtymisen. En halunnut siirtää suvun taakkaa enää eteenpäin. Ikäiseni ihmiset eivät aina näe, että esimerkiksi ristiriidat omien vanhempien kanssa voivat juontaa kauempaa suvun vaiheista. Meidänkin vanhempamme ovat olleet lapsia, ja sota ja sen ajan kasvatus näkyy heissä.
Välillä kirjoittamisessa oli lapsien syntymän vuoksi vuosien tauko, mutta kirjeet olivat Hennan mielessä joka päivä. Sattumalta lasten synttäreillä Henna tapasi kustannustoimittajan, joka lupasi auttaa häntä tekstin kanssa. Se auttoi karsimaan jättimäiseksi paisunutta materiaalia.
– Isoisoisän tarinassa on paljon aukkoja. Ei ole mahdotonta, että Venäjällä eläisi meidän sukulaisiamme. Olisiko isoisoisä perustanut Siperiassa toisen perheen? Jäikö hänen teloitetun veljensä lapsia eloon? Näitä asioita olen paljon mummoni kanssa pohtinut.
Viimein alkuvuodesta Hennalla oli käsissään omakustanteena julkaistu kirja. Se perustuu tositapahtumiin, mutta faktoja piti tilkitä paljon fiktiolla. Kirjeet ovat romaanissa alkuperäisinä, vain henkilöiden nimet on muutettu. Häntä jännitti, miten sukulaiset suhtautuvat kirjaan, esimerkiksi kirjan fiktiiviseen loppuun.
Pelko oli turha. Palaute on ollut hyvää. Sitä on tullut odottamattomiltakin tahoilta. Henna oli otettu, kun Erkki Tuomioja arvosteli kirjan blogissaan.
Vuosikymmenten takaisissa tapahtumissa on yhteys nykypäivään. Kuten Henna kirjansa johdannossa kirjoittaa: Usko johonkin parempaan repii perheitä hajalle. Enää ei ole punaisia ja valkoisia, nykyään on muslimeja ja kristittyjä.
– Tuntuu pelottavalta, etteivät ihmiset opi historiasta mitään.
Kun Hennan mummo sai painetun kirjan käsiinsä, hän luki sen kaikkien yllätykseksi yhdessä yössä.
– Kun seuraavana päivänä tapasimme, jo olemuksesta näki, että hänen elämässään oli kääntynyt uusi lehti. Tarina oli kirjoitettu eheäksi kokonaisuudeksi, jossa kulkivat mukana historialliset tosiasiat. Palaset loksahtivat kohdalleen. Hän oli silmin nähden helpottunut.
Henna on miettinyt, voisiko käydä joskus mummon isän viimeisessä kotikaupungissa Dudinkassa. Tällä hetkellä kaupunki on suljettu ulkomaalaisilta. Jonakin päivänä hän tahtoisi päästä mahdollisimman lähelle isoisoisää ja laskea kukat hänen haudalleen.
Henna Siekkinen: Aatteen puolesta.
Lue myös:
