Edith Sjösten työskenteli sisällissodan aikana ambulanssissa ja sodan jälkeen vankileirillä. Kuva: Diakonissalaitoksen museo

Sisar Edith Sjösten: Sairaanhoitajana pahamaineisella vankileirillä

Diakonissa Edith Sjösten oli sata vuotta sitten töissä pahamaineisella Tammisaaren vankileirillä.

Valkoiset olivat voittaneet sisällissodan. Sodan hävinneitä punaisia suljettiin vankileireille. Enimmillään vankeja oli kesällä 1918 jopa 80 000. Yksi suurimmista ja pahamaineisimmista leireistä sijaitsi Tammisaaren Dragsvikissa.

Olot olivat karut: Noin kolmasosa lähes 9 000 vangista kuoli. Suurin osa kuoli nälkään ja tauteihin. Muutamia kymmeniä teloitettiin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Diakonissa Edith Sjösten pyysi päästä leirille sairaanhoitajaksi heinäkuussa 1918 ja kuvasi myöhemmin leirin oloja kirjeessään:

”Siellä makaavat kuolleet, kuolevat, kuumesairaat vieri vieressä täynnä eläviä syöpäläisiä likaisella asvalttilattialla muutamia ryysyjä päänsä alla. Se on koko heidän omaisuutensa. Kuinka hellyttäviä pyyntöjä ne ovatkaan, ’vähän vettä’, jotain pulveria, mahdollisuus tulla sairaalaan jne. Siellä täällä kentällä makaa kuolleita. He ovat lyyhistyneet maahan. Henki on paennut, kookas keho on verettömänä kylmällä, kylmällä maalla, jolla niin monet palelevat. Kuinka täysi onkaan sielu, kuinka raskasta elämä! Koko maailma on itkevä autiomaa.”

Edith oli ollut sisällissodan sotakuukaudet valkoisen armeijan sairaanhoitajana. Kun hän oli töissä vankileirillä, hän alkoi ymmärtää myös sodan toista osapuolta.

Sisar Edith Sjösten oli työskennellyt Vaasassa seurakuntasisarena vuodesta 1914. Sisällissodan syttymisen aikoihin hänellä oli suunnitteilla elämänmuutos. Hän eroaisi työstään diakonissalaitoksen palveluksessa ja menisi naimisiin lapsuudentoverinsa, veturinlämmittäjänä työskentelevän Allanin kanssa. Edith kirjoitti aikeistaan laitoksen johtajattarelle tammikuun lopulla 1918.

Mutta elämä meni toisin: sulhanen ammuttiin sisällissodan alussa. Edith lähti sotaan ambulanssin mukana. Hän matkusti sotakuukaudet ”Vaasan I lentävien” huoltojoukoissa sairaanhoitajana.

Hän aloitti matkansa 21. helmikuuta. Viikkoa myöhemmin joukot olivat Heinolassa, jonka takaisinvaltausta valkoiset yrittivät. Edith kuvaa päiväkirjassaan, kuinka luodit alkoivat viuhua: ”Punaiset olivat valmiina ja antoivat vastauksensa. – – Haavoittuneita alkoi tulla. Ensimmäinen oli vatsaan ammuttu vanha mies, ja monta nuorta. Heidät sidottiin lumihangessa, käärittiin huopiin ja annettiin konjakkia ja morfiinia. – – Osa heistä pystyi itse kulkemaan, osan sanitäärit kantoivat.”

Sisällissotaa kesti tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin.

Sotakuukausien aikana sotasairaanhoitoon osallistuneet Diakonissalaitoksen sisaret hoitivat haavoittuneita osapuolesta riippumatta. Laitoksen ohjekirjeessä sanottiin, että apua tarvitsevien haavoittuneiden välillä ”ei meidän pidä tehdä erotusta puolueisiin nähden”.

Ilmapiiri punaisia kohtaan oli seurakunnissa tuomitseva. Helsingin Diakonissalaitos samastui evankelisluterilaisen kirkon ja koko kristillisen järjestökentän tavoin sodan valkoiseen osapuoleen. Diakonissalaitos edusti sisällissodan jälkeen ja 1920-luvulla tapahtunutta käsitellessään kuitenkin yleisesti sovittelevaa ja maltillista linjaa.

Vankileirien ajateltiin olevan tutkinnan ja huollon kannalta tehokkain ratkaisu sisällissodan jälkeen, mutta kestämättömät hygieniaolosuhteet ja kevään vaikea elintarvikepula johtivat nälkä- ja tautikatastrofiin. Tammisaaressa kuoli jopa kymmeniä vankeja päivässä tauteihin ja nälkään.

Sotavuonna levisivät etenkin espanjantauti, isorokko, tulirokko ja kurkkumätä. Sotavankilaitos päätyi aluksi kieltämään omaisten ruokalähetykset vangeille, mikä koitui tuhansien vankien kohtaloksi. Pesulle meno merenrantaan oli kielletty.

Tammisaaressa sairaanhoitajien määrä kohosi heinäkuun loppuun mennessä yhdeksääntoista. Diakonissojen lisäksi hoitajina toimi vankien joukosta valittuja lääkintämiehiä.

Työ vankileirin kurjissa ja epäinhimillisissä oloissa oli sisarille vaikea kokemus. Ympäröivä todellisuus ja voimattomuus johtivat sisar Edithin lopulta unettomuuteen ja epätoivoon.

Hän joutui loppusyksystä vaikeuksiin leirin vartijoiden ja johdon kanssa ja sai syytteen muun muassa paon avustamisesta. Ylihoitaja, diakonissa Matilda Hjon ymmärsi kanssasisarensa tilannetta ja kirjoitti asiasta Helsinkiin oman näkemyksensä.

Tammisaaressa 6/11: ”Yksi lisäsyyte s. Edithiä vastaan on olemassa. Kuulin sen eilen yhden vahtimiehen puhumana. Se on, että E. olisi hankkinut tilaisuutta yhdelle vangille karkaamiseen laittamalla sille puvun. Asia on tämä: s. Edith löysi sotilaitten jättämän likaisen puvun, pesetti sen ja paikkasi yhtä vankia varten, jolla oli puku peräti kulunut. Sama vanki vapautettiin armahduksen nojalla ja tuli kysymykseen, mistä oli puku kotoisin. Vanki kertoi ja sai suunnattoman haukkumisen sekä viittauksen, että hän oli tahtonut karata. Liekö siinä vai jäljestäpäin mainittu rikostoveriksi E., en tiedä, mutta niin kulkee juttu leirillä.

Edith on sanonut johtajalle, että jos hänen menettelynsä katsotaan vääräksi, niin ei hän tahdokaan jäädä tänne. Sillä ei hän pääse luonnostaan tehdä hyvää ja kun sitä ei saa tehdä. Minä en ymmärrä sitä intoa, mikä heillä on Edithiä syyttäessä, muuksi kuin huonon omantunnon tyydyttämiseksi. Kaikkia heidän ilkeitä huomautuksiaan en tiedäkään, mutta Edith tietää ja hänellä varmaankin on ollut täysi syy osoittaa mieltään.

Yksi asia minulla on selvillä ja se on, ettemme elä täällä oikeuden vaan mielivallan alaisina.”

Vankileirin johtaja erotti Edithin palveluksesta marraskuun lopulla. Perusteeksi hän ilmoitti vangin kirjeen salakuljettamisen.

Tammisaaren vankien olosuhteista syntyi kansainvälinen skandaali, kun leirin uuden ylilääkärin Robert Tigerstedtin heinäkuun lopussa tekemä raportti vuoti julkisuuteen Ruotsissa.

Se aiheutti painetta vankileirien olosuhteiden parantamiseen, vankien päästämiseen ehdonalaiseen odottamaan tuomioitaan sekä armahdusten jakamisiin. Sotavankilaitos lakkautettiin virallisesti syyskuussa, jolloin leirit muuttuivat pakkotyölaitoksiksi. Ensimmäiset joukkoarmahdukset tulivat lokakuussa 1918.

Matilda Hjonin ja Edith Sjöstenin diakonissakutsumusta sisällissodan kokemukset eivät murtaneet. Molemmat jäivät sisarkodin yhteyteen ja palvelivat diakonissoina vuosikymmeniä vielä toisen maailmansodan jälkeen.

 

Edith Sjösten (1884–1976)

  • Syntyi Hangossa 1884. Hänen isänsä oli kruununluotsi. Edith oli perheen kahdeksasta lapsesta neljäs. Koti oli lämminhenkinen.
  • Aloitti 22-vuotiaana koulutuksen diakonissaksi.
  • Sisällissodan aikana valkoisten huoltojoukoissa ambulanssissa. Sodan päätyttyä Tammisaaren vankileirillä sairaanhoitajana.
  • Työskenteli myöhemmin muun muassa Paraisilla ja Hiittisissä.