”Taide auttaa kohtaamaan sairastumisen pelkoa” – Haastattelimme taiteilijoita, jotka kuvaavat teoksissaan sairautta ja hoitotyötä

”Isäni kuoli munuaissyöpään puolentoista vuoden sairastamisen jälkeen. Sairauden loppuvaiheessa lapsuudenkotiini Oulaisissa alkoi ilmestyä apuvälineitä, jotka kertoivat kuoleman lähestymisestä. Nousutuki on teos, joka kertoo tuosta ajasta.

Isän sairastuessa me viisi sisarusta olimme aikuisia. Äiti hoiti isää, ja kotisairaanhoito oli apuna loppuvaiheessa. Kun kävin Oulaisissa kotoani Tampereelta, yritin osallistua kaikkeen. 

En ollut aiemmin seurannut kenenkään sairastumista yhtä läheltä. Oli pysäyttävä hetki vaihtaa oman isän vaippaa. Varpaitten väliin laitoimme villaa, etteivät kynnet rikkoisi ihoa. Isän mielestä minä keitin parempaa kahvia kuin äiti. Hän pystyi hörppimään sitä sen verran, että sai suuhunsa kahvin makua.

Isälle asennettiin kotiin luiskia ja tukia, tuli rollaattori ja pyörätuoli. Esineet tuntuivat vierailta, ne olivat niin kovia ja kylmiä. Äidin ja isän parisängyn viereen laitettiin isälle sairaalasänky. Hän makasi siinä, me muut ihmiset ja koirat pötköttelimme äidin ja isän sängyssä.

Lapsuudenkotimme sijaitsee Pyhäjoen rannalla. Isä kaipasi ulos, hän olisi halunnut kuulla joen äänen.

sairausaikaan kuului surua ja hyvästelyä, mutta myös valoisia hetkiä. Sain ehkä takaisin jotain, mitä olin jäänyt kaipaamaan pienenä.

Kun olimme lapsia, isä ja äiti olivat jatkuvasti töissä. Isä oli kirurgi ja Oulaskankaan sairaalan johtava lääkäri. Äiti oli synnytysten ja naistentautien erikoislääkäri samassa sairaalassa.

Minusta tuntuu, että he päivystivät koko ajan. Joulut perheemme vietti sairaalan hartaudessa ja joululounaalla potilaiden kanssa. Ykkösosaston vastasyntyneillä oli tonttulakit päässään.

Ajattelin jo lapsena, että vanhempieni työ on elämän ja kuoleman asia. Siksi jollain lailla oikeutin heidän työntekonsa. Olisihan se silti ollut kiva, jos he olisivat olleet enemmän kotona.

Oma lapseni sanoo, että tunnistaa ilmeestäni, milloin ajattelen töitäni. Hän sanoo vihaavansa sitä ilmettä. Silloin mietin myös vanhempiani ja kaikkia ristiriitaisia tunteita, joita kodin ja työn yhdistämiseen liittyy.

isäni oli voimakas, ja sairaalasänkyyn kuulunut nousutuki oli hänelle tärkeä. Sairauden lopulla hän ei pystynyt enää korjaamaan itse asentoaan eikä koskenut tukeen, vaan se roikkui tyhjänä.

Työni on eteerinen ja leijuva. Käytin teoksessa akryylihelmiä ja vaijeria. Halusin tuoda kylmiin esineisiin lohtua ja toivoa, kiitollisuutta jaetusta ajasta.

Teos on pysäyttänyt monia. Meidän viisikymppisten ja vähän vanhempien sukupolvikokemus on tällä hetkellä oman vanhemman hoitaminen ja hoidon seuraaminen. Lääkärinkonsultaatiot ovat pieni osa kokonaisuutta. Hoitotyö on se, mikä lopulta jää. Olennaista on, että joku näkee sinut.

Isä oli hoitanut potilaiden kipua koko elämänsä mutta sanoi, ettei voinut kuvitella, miltä syöpäkivut tuntuvat. Isän sairastaessa nuorin lapseni oli vauva, eikä isä enää loppuvaiheessa tahtonut kestää pienen lapsen ääntä. Mikä naakka täällä huutaa, hän kysyi.

Viimeisenä yönä kotona isän kunto romahti. Jo aamupäivällä hän nukkui pois sairaalassa. Olin samaan aikaan lasten koulun kevätjuhlassa Tampereella.

Muistan aina, kuinka lämmin isän ja äidin makuuhuone oli sairauden aikana. Isä oli niin viluinen. Ehkä teoksen väri valikoitui siksi lämpimän kellertäväksi. Ja siksi, että elämä sammuu, mutta valoa kohti mennään.

Unenomainen tunnelma on minulle tärkeä. Sänky on siinä, mutta sinne ei voi enää mennä.”

Taidemaalari Viggo Wallensköld: ”Ammattilainen voi olla itse turvaton”

”Ristiriita on Ammattiauttaja-teoksessa olennaisinta. Kuvan nais­hahmolla on auktoriteettia, mutta samaan aikaan hän on aivan avuton. Hänen pitäisi pystyä tuottamaan turvallisuutta ihmiselle, joka tulee hänen vastaanotolleen, mutta hän ei pysty. Hän on itse tur­vaton.

Kaulan renkaat ovat minulle symboli siitä, että hahmo on väkivalloin tehty avuttomaksi. Auttaja voi olla samaan aikaan autettava, jopa uhri.

Maalaus on syntynyt hyvin intuitiivisesti, kuten teokseni aina. Voimakkain asia minussa on mielikuvitus. Usein minulla on kuvaan tarinallinen alkuajatus. Maalaamalla, piirtämällä ja kirjoittamalla jäsennän ajatuksiani eteenpäin.

Aiheen pitää olla itselleni tärkeä. Saatan mennä sen herättämään tunnetilaan hyvin syvälle. Taiteen tekeminen on tapa purkaa sisintäni, minun tapani elää.

ruumiillisuus kiehtoo minua. Olen maalannut ylipainoisia ihmisiä, transihmisiä ja hahmoja, joilta on amputoitu raajoja. Minua kiinnostavat katseen kohteena oleminen ja halu olla tasapainoinen siitä huolimatta, että on muiden silmissä outo.

Lapsuudestahan nämä hommat tulevat. Olin jo silloin herkkä huomaamaan tilanteet, joissa olin liian erilainen eikä minua hyväksytty. Päiväkodin pihalla valehtelin, että olen Jussi, koska tajusin, että Viggo on liian erikoinen nimi. No, paljastuin tietysti heti.

Jossain vaiheessa olin aika lihava, ja minua kiusattiin. En ollut sinut itseni ja ruumiini kanssa. Se on vaikuttanut vahvasti minuun ja aiheisiin, joista teen taidetta.

Tähänkin kuvaan liittyy lataus ja intensiivinen odotus. Hahmo tietää, että kaikki näkevät hänet, mutta hän ei täytä odotuksia.

hoitajan tai lääkärin vastaanotolla pelkään joka kerta, minkä tuomion saan. Ainahan sitä epäilee, että jotain on vialla. Ei siinä ajattele kuin itseään, ei ehkä ollenkaan sitä ammattilaista.

Olen kokenut syvää kohtaamattomuutta hakiessani nuorempana apua henkisen puolen asioihin, kuten ahdistukseen. Jouduin huomaamaan, että henkilö, jonka kanssa keskustelen, ei ymmärrä minua lainkaan. Tuntui, että en saa tästä mitään.

Kuva kertoo minulle sekä auttajan että vastaanotolle tulijan odotuksista ja ahdistuksesta. Epävarmuudesta sen edessä, mitä tuleman pitää.

Oma äitini on hoivakodissa, ja siellä hoito on loistavaa. Se vetää hiljaiseksi. Olen yrittänyt aina tilaisuuden tullen kiittää hoitajia. Tiedän, kuinka pienet palkat heillä on. Se on vääryys. Jos voisin vaikuttaa, hoitajat tienaisivat enemmän kuin insinöörit.

Kaikenlaisissa töissämme olemme ammattilaisia ja kuitenkin samalla haavoittuvaisia ihmisiä. Auktoriteettiasemassa olevalle on voinut samana aamuna sattua aivan mitä tahansa, ja hän voi olla ihan palasina.

Ammattiauttaja kertoo, että se, jonka vastaanotolle menen, on yhtä kompleksinen kuin minäkin.”

Taiteilija Magdalena Åberg: ”Taide auttaa kohtaamaan sairastumisen pelkoa”

”Entisaikaan taiteessa käsiteltiin enemmän kärsimystä ja sairautta. Ne olivat muutenkin koko ajan läsnä ihmisten elämässä. Yksi keskeinen aihe oli Kristuksen kärsimys. Enää kipu ei näy taiteessa yhtä paljon, mutta lihallisuus on tällä hetkellä jonkinlainen trendi varsinkin nuorempien taiteilijoiden töissä.

Huomasin asian, kun kokosin tänä vuonna helsinkiläiseen Villa Gyllenbergiin näyttelyn sairaudesta ja sairastamisesta. Morbus-näyttelyn taiteilijat käsittelivät teoksissaan medikalisaatiota, kehonosia ja mielenterveyttä. Sopivia teoksia ei ollut suomalaisilta nykytaiteilijoilta vaikea löytää, mutta ei niistä ollut runsaudenpulaakaan.

Syyskuussa päättyneestä näyttelystä tuli hyvää palautetta. Yleisö piti sitä valoisana ja toiveikkaana.

Omaan taiteeseeni sairauden teemat tulivat vähitellen. Olen aina ollut kiinnostunut vastakohdista ja vaikeista kysymyksistä. Minua ovat kiehtoneet 1800-luvun alun lääketieteelliset julisteet, joissa on kuvattu sisäelimiä. Julisteet ovat yhtä aikaa kauniita ja hirveitä.

kun kokosin Morbus-näyttelyä, luin taustaksi sairauden aatehistoriaa. Halusin perehtyä siihen, milloin ihmisiä on hoidettu ja milloin heidät on hylätty stigmatisoituneina, häpeällä leimattuina. Pohdinnat inspiroivat minut tekemään Tartunnan saanut -kokonaisuuden. Maalasin puulle ja hyödynsin puun pintaa ja oksankohtia kuvatessani sitä, miten sairaus kasvaa ihmiseen sisältäpäin.

Teoksessa aivosairaus rinnastuu puun sairauksiin, joita ötökät tuottavat. Jos itse pelkään jotain, niin aivojen sairastumista, koska minulla on siitä niin läheistä kokemusta. Äidilläni on ollut muistisairaus ainakin 15 vuotta, ja olen nähnyt sen erilaiset vaiheet.

Aluksi äiti vaikutti kokevan primitiivistä pelkoa ja tuskaa. Nykyään hän uskaltaa hakea läheisyyttä uudella tavalla. Esteet ovat poistuneet, ja hän on kuin sinisessä hortensiapilvessä. Näitä vaiheita olen kuvannut teoksessani Unohdus.

olen itse saanut olla enimmäkseen terve. Koen, että minulla ei siksi ole vakavasti sairaan ihmisen viisautta. Olen kyllä tietoinen, että elämä voi loppua. Isäni oli alkoholisti ja kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se on vaikuttanut elämääni paljon.

Yhteiskunta on täynnä terveysfriikkiyttä, suorituskeskeinen kulttuurimme ei osaa suhtautua kehoon ja sairastamiseen. Minullakin terveyteen keskittyminen meni teini-iässä yli. Unohdin nauttia elämästä.

Meillä on lääkkeet ja rokotteet, joiden ansiosta voimme hyvin. Moniin eksistentiaalisiin kysymyksiin emme kuitenkaan osaa vastata. Taiteilijakaan ei niihin osaa vastata, mutta taide voi osaltaan auttaa kohtaamaan pelkoja, joita sairastuminen ja kuolema aiheuttavat.”