Afgaanit ovat monien surujen ja murheiden taakoittamia. Sota on tehnyt pahaa jälkeä, eivätkä köyhät saa apua sairauksiinsa.

Työ Afganistanissa päättyi dramaattisesti: viereltä kuoli kaksi

Kirsi Jokelan työtoverit ammuttiin kesällä 2014.

Kirsi Jokela toimi Afganistanissa kansainvälisen avustusjärjestön aluejohtajana.

 

Heinäkuinen keskiviikko. Afganistanin Heratissa asuva Kirsi Jokela istuu piknikillä työkavereidensa kanssa. Aurinko on laskenut; paastokuukautta viettävillä muslimeilla on nyt lupa syödä.

Piknikillä ovat myös suomalaiset työkaverit, Kaija Martin ja Seija Järvenpää, joiden kanssa Kirsi on astunut uudelle maaperälle kymmenen vuotta aikaisemmin.

– Ystävättäreni olivat sädehtiviä. He olivat tehneet itselleen niin kauniit kampaukset, että ihastelin ääneen, Kirsi muistelee.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kirsi koki tähtitaivaan alla vaihtelevia tunteita: iloa, väsymystä, rauhaa ja haikeutta. Työkuorma ja esimiesrooli ristiriitojen sovittajana olivat kuluttaneet voimia. Hänen työnantajansa oli suomalainen Kansanlähetys, mutta viime kuukaudet hän oli toiminut aluejohtajana kansainvälisessä avustusjärjestössä. Sen yksi kohde oli psykiatrinen poliklinikka.

Perusteellisesti asioiden tilaa pohdittuaan Kirsi oli päättänyt palata Suomeen parin kuukauden päästä. Tehty ratkaisu huojensi mieltä.

Kirsi palasi asunnolle myöhään illalla. Hän tiesi, että Kaija ja Seija lähtevät seuraavana päivänä, torstaina, ostoksille basaariin.

– Vielä aamullakin tarjouduin seuraksi. Olin lähtemiseni suhteen kahden vaiheilla, mutta Seijan kehotuksesta jäin kotiin.

Torstaina iltapäivällä Kirsin tavoitti järkyttävä uutinen: suomalaisystävät on ammuttu ruuhkan keskellä taksiin.

Suomessa tapahtuma uutisoitiin näyttävästi samana päivänä. Presidentti Sauli Niinistö luonnehti tekoa raakalaismaiseksi.

Heratin kaupunki oli muuttunut äkkiä niin vaaralliseksi, että Kirsi pakkasi tärkeimmät tavaransa ja lensi Kabuliin, Afganistanin pääkaupunkiin. Sinne hän jäi viikon ajaksi.

– Sokissahan minä olin, mutta niissä kiireissä en ehtinyt ajatella henkistä tilaani.

Aluejohtajana Kirsi halusi tehdä kaikkensa, että avustusjärjestö ja psykiatrinen poliklinikka toimisivat mahdollisimman mutkattomasti hänen lähtönsä jälkeen. Heratiin ei ollut palaamista, mutta viestintä hoitui puhelimella ja netin välityksellä.

Olin tehnyt työtäni Afganistanissa kutsumuksen syvällä palolla. Se kaikki katkesi kuin seinään.

Ennen paluutaan Suomeen Kirsi oli viikon turkkilaisessa kurssikeskuksessa, jossa ulkomailla työskentelevät voivat saada tukea ja terapiaa.

– Siellä annoin itselleni ja tunteilleni tilaa. Käsittelin ammattilaisten kanssa tapahtunutta ja pysähdyin miettimään, miten jatkaisin elämääni. Olin tehnyt työtäni Afganistanissa kutsumuksen syvällä palolla. Se kaikki katkesi kuin seinään.

Rakkaiden ystävien hautajaiset pidettiin peräkkäisinä päivinä elokuun lopulla. Kirsi piti puheen kummassakin muistotilaisuudessa.

Syksyllä 2016 Kirsi asuu Tampereella, jossa hän työskentelee liikkuvassa psykiatrian työryhmässä.

Tampere tuli Kirsille tutuksi jo aiemmin, kun hän oli Suomessa Afganistanin työkausiensa välissä. Hän opiskeli Tampereen ammattikorkeakoulussa depressiohoitajaksi ja työskenteli samalla sijaisena nykyisessä työpaikassaan.

– Tahdoin päivittää osaamistani ja viedä lisää työkaluja Heratiin.

Afganistanin vuosista ja traumasta toipuminen on vienyt aikaa ja jatkuu edelleen. Työkavereiden lämmin huolenpito tuntuu valtavan hyvältä.

Afganistanissa Kirsi asui muurien ympäröimässä talossa, pihavahti turvanaan. Kodista poistuessaan hän pukeutui aina pitkään mekkoon ja housuihin sekä kietaisi huivin päänsä suojaksi.

Kirsin päätyö oli opettaa mielenterveystyötä paikallisille sairaanhoitajille, jotka jakoivat osaamistaan eteenpäin kollegoilleen ja muille ammattiryhmille, muun muassa poliiseille, opettajille ja mullaheille eli uskonnollisille johtajille.

Psykiatrinen klinikka, jossa Kirsi toimi, oli arvostettu ja maan ainoa, jonne alasta kiinnostuneet lääkärit ja sairaanhoitajat hakeutuivat oppiin eri puolilta maata. Työtovereina Kirsillä oli afgaaneja, amerikkalaisia, sveitsiläisiä, englantilaisia, australialaisia ja saksalaisia.

Afgaanit ovat monien surujen ja murheiden taakoittamia. Sota on tehnyt pahaa jälkeä, eivätkä köyhät saa apua sairauksiinsa. Ongelmat ovat aiheuttaneet perheisiin syviä ristiriitoja ja ajaneet huumeiden käyttöön.

– Mielen sairauksia afgaanit häpeävät syvästi. Heillä ei ole ollut tietoa, eikä edes termejä esimerkiksi masennukselle, psykoosille tai ahdistukselle. Hankalasti käyttäytyviä on pidetty kotona kahleissa. Ongelmien on uskottu johtuvan pahoista hengistä.

– Siksi diagnoosi psyykkisestä sairaudesta on ollut monelle äärimmäisen huojentava.

Monia luku- ja kirjoitustaidottomia täytyi auttaa reseptien tulkinnassa.

– Toisinaan jouduin selvittämään syvästi masentuneen naisen puolisolle, että vaimosi on vakavasti sairas ja tarvitsee lääkitystä. Hän ei ole laiska, eikä häntä saa lyödä.

Afganistanin maaseudulla tyttöjä pakotetaan yhä avioliittoon. Kirsi muistaa yhdeltä vastaanotolta lohduttomasti itkeneen 11-vuotiaan tytön. Hänen iäkäs, köyhä isänsä oli myynyt hänet miehelle, minkä jälkeen tyttö oli syönyt rotanmyrkkyä.

– Kun tyttö selvisi myrkytyksestä, lääkärimme kirjoitti lausunnon, jonka mukaan tytön pitäisi saada kasvaa vanhempiensa luona vielä muutama vuosi. Toivon todella, että paperi auttoi.

Työtoverit tahtoivat pitää huolta meistä, jotka olimme kaukana perheistämme.

Työ oli rankkaa, mutta afgaanien lämmin vieraanvaraisuus auttoi jaksamaan.

– Sikäläiset työtoverit tahtoivat pitää huolta meistä, jotka olimme kaukana perheistämme.

Kirsi myös näki omin silmin, miten avustusjärjestön työ kantoi hedelmää. Mielenterveystyön tuntemus lisääntyi. Nykyään Afganistanin yliopistoissa on jo muutamia mielenterveystyön opettajia.

Suomessa Kirsi on tavannut maahan tulleita afganistanilaisia turvapaikanhakijoita.

Hänestä on tärkeää, että eri kulttuurista tuleville kerrotaan seikkaperäisesti suomalaisista tavoista sekä naisten ja miesten tasa-arvoisuudesta.

– Sekin on hyvä sanoa ääneen, ettei kansamme ole kovin yhteisöllinen. Tutuiksi tullaan hitaasti, mutta sitten side onkin poikkeuksellisen luja ja rehellinen.

Kirsi kehottaa selittämään tulokkaille juurta jaksain arjen perusasiat: sähkölaitteet ja ruoan valmistuksen, tiskauksen, vessan käytön, veden puhtauden, liikenteen, asumisen tavat ja yhteiskunnan palvelut.

Suru on muuttanut muotoaan sellaiseksi, että sen kanssa on helpompi elää.

Kirsi on lähtenyt vapaaehtoistyöhön afgaanien pariin varovasti, vasta viime kuukausina.

– Olen kuulostellut itseäni ja miettinyt, mihin olen valmis.

Tunteet ovat nyt tasaantuneet. Suru on muuttanut muotoaan sellaiseksi, että sen kanssa on helpompi elää.

– Viihdyn nykyisessä työssäni ja nautin suunnattomasti siitä, että voin liikkua Suomessa missä vain. Juuri nyt ei ole paloa lähteä mihinkään.

Julkaistu Tehy-lehdessä 9/2016

Teksti Erja Taura-Jokinen, kuvat Kirsi Jokelan kotialbumi

Mainos
Mainos