Värit palasivat Milan elämään, kun hän löysi rakkauden ja pääsi irti päihteistä
Mila Brisk ajautui kovien huumeiden käyttäjäksi ja menetti kaiken. Huumemaailmasta löytyi rakkaus, jonka tuella päihteetön elämä onnistui. Nyt Mila on ollut raittiina vuosia. Työ hoivaajalle löytyi vanhusten parista.
Kuvateksti
Vaikka kipeitä asioita on vielä käsittelemättä, Mila on löytänyt uuden suunnan ja värit ovat palanneet elämään.
Kuva: Mikko Nikkinen
Tanssii kuin varis tuo soturi. / Kuunkehrässä hypähtelee, / niiaa ja kumartaa. / Tanssii kaipaustaan rakkauden kerjäläinen. / Sydän koditon. / Nostaa kätensä kuin siivet, tavoitellen ilmaa niiden alle.
Lapsena hevostalleilla Mila Briskin valtasi aina kotoisa ja lämmin olo. Hänellä oli oma hoitohevonen, ja kaikista parasta oli päästä taluttamaan hevosta ratsastustunnille. Vesisateessa kenttää ympäri – mahtavaa!
Kahdeksannen luokan syksyllä, 14-vuotiaana, heppatyttöelämä kuitenkin loppui. Mila alkoi käyttää alkoholia, ja hän tykkäsi siitä, miten se muutti häntä. Paha olo helpotti.
Kotona oli vaikeaa. Milan äiti oli kolmen tyttären yksinhuoltaja, eikä hänellä Milan mukaan riittänyt voimavaroja asettaa rajoja ja antaa rakkautta. Lisäksi äiti oli löytänyt uuden miehen, ja uusperhekuvio ahdisti Milaa.
”Aloin liikkua tosi epämääräisissä puliukkoporukoissa, ja join humalahakuisesti aina kun mahdollista. Kun muut suunnittelivat opintoja peruskoulun jälkeen, ei minulla ollut mitään hajua. Oli täysin hälläväliäolo.”
16-vuotiaana hän lensi ulos kotoa ja sen jälkeen vuorotellen molemmilta isosiskoiltaan. Hän pakkasi niittivyöt ja nahkahousut kassiin ja liftasi kaverinsa kanssa Mäntästä Tampereelle.
Äitiys antoi suuntaa
Punkissa Milaan vetosi kapina ja auktoriteettien vastustaminen mutta myös eläinten oikeuksien puolustaminen. Punkkaripiireistä löytyi aina katto pään päälle. Elämä oli juomista ja ajelehtimista kaupungista toiseen. 17-vuotiaana Mila otti yliannostuksen lääkkeitä ja joutui sairaalaan.
”Herättyäni minulta kysyttiin, haluanko soittaa jollekin. Muistin äidin työpaikan nimen ja soitin sinne. Kun kerroin äidille tilanteestani, hän vastasi, ettei ehdi nyt jutella.”
Sitten Mila tuli lyhyen suhteen aikana raskaaksi. Hän ajatteli, että vihdoin elämällä oli suunta. Esikoistytär syntyi vuonna 1991. Kun Mila tuli uudestaan raskaaksi yhden yön jutun seurauksena, hän varasi ajan aborttiin, mutta perui sen viime tingassa.
”Soitin sairaalaan itkien ja sanoin, etten pysty siihen.”
Mila asettui Mänttään, elämä rauhoittui.
”Päihteet jätin heti, kun sain tietää olevani raskaana. Vaikka äitiys pelotti, se oli samalla elämäni parasta aikaa. Minusta oli kiva hoitaa tyttöjä ja tykkäsin pikkulapsiarjesta, kunhan se ei ollut liian rankkaa.”
Tytöt pulkkaan ja pimeässä talviaamussa kohti päiväkotia. Tämän Mila muistaa kirkkaasti. Lasten ollessa 3-ja 2-vuotiaita Mila oli aloittanut hevostenhoitajan opinnot Harjun luonnonvara-alan oppilaitoksessa Virolahdella.
Äitiyden ja opintojen yhdistäminen kävi raskaaksi. Aamutalli alkoi kello 6,
ja sitä ennen tytöt oli vietävä hoitoon. Iltapäivällä, kun muut opiskelijat lepäsivät, Mila haki tytöt kotiin. Iltatallille hän otti heidät mukaan. Opettajat keräsivät rahaa ja antoivat Milalle stipendin hyvästä koulunkäynnin ja lastenhoidon yhdistämisestä.
Noina vuosina Mila kävi jonkin verran baareissa ja käytti alkoholia kohtuullisesti. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, hän tunsi olonsa usein toivottomaksi. ”Jaksoin olla tyttöjen kanssa, mutta kyllä he ymmärsivät, jos menin vessaan itkemään.”
Syöksy kohti pohjaa
Lappeenrannasta tuli uuden suhteen myötä Milan kotikaupunki. Hän sai kolmannen lapsen, pojan, vuonna 1999 ja tytön neljä vuotta myöhemmin. Suhde lasten isän kanssa oli silloin jo päättynyt.
Olen tehnyt kuten toiset haluavat. Minun on myös aina ollut vaikea olla yksin.
Vuosien mittaan Mila oli silloin tällöin polttanut pilveä, mutta nyt siitä alkoi tulla tapa. Hän koki saavansa marihuanasta paremmat fiilikset ja mukavampia ajatuksia kuin alkoholista.
Asiat olivat kuitenkin edelleen hallinnassa. Mila pyöritti lapsiperheen arkea yksin, työskenteli vastaanottoapulaisena eläinklinikalla, oli eläinsuojeluyhdistyksessä vapaaehtoisena eläinsuojeluvalvojana ja harrasti vatsatanssia.
”Kunnes kohdalle sattui väärä ihminen. Hän sai minut kokeilemaan Subutexia. Puolen vuoden kuluttua tajusin olevani koukussa.”
Alussa hän oli saanut mieheltä huumetta ilmaiseksi, sitten siitä piti alkaa maksaa. Milalla ei ollut voimia eikä keinoja irtautua vahingollisista kuvioista. Hän alkoi käyttää satunnaisesti myös amfetamiinia ja muuntohuume MDPV:tä. Kaikki rahat menivät aineisiin, ja häätö uhkasi.
”En uskaltanut puhua kenellekään riippuvuudestani, sillä tiesin, että lapset vietäisiin minulta.”
Syöksykierre oli raju. Pian nuorimpien lasten huoltajuus siirrettiin heidän isälleen. Elettiin vuotta 2011. Kun Mila oli menettänyt lapset, ei millään ollut enää mitään väliä.
Kaksi rikkinäistä
Kimmo Brisk oli iso ja tatuoitu huumemaailman konkari. Mila ihastui Kimmoon heti.
”Hän veti minua puoleensa. En osaa sitä paremmin selittää. Hän oli minua kohtaan aina tosi mukava ja reilu jo ennen kuin aloimme seurustella.”
Kimmo näki surusilmäisessä Milassa kiltin ihmisen. Alitajuisesti hän oivalsi, että jos suhde jatkuisi, he voisivat yrittää lopettaa huumeidenkäytön yhdessä.
Ensimmäisen yhteisen vuoden he elivät kuitenkin täysin amfetamiinille. Elämä oli varjoissa, normaalin yhteiskunnan ulkopuolella.
”Narkkareina olimme alinta kastia – myös omissa silmissämme.”
Silloin tällöin he kävivät metodistikirkon ruokajonossa. Kynnys oli matala, sillä Kimmon äiti työskenteli kirkon pastorina.
Kimmon äiti myös vihki heidät, kun he maaliskuussa 2013 menivät naimisiin. Milalla oli yllään lyhyt punainen pitsimekko, hiuksissa valkoinen kukka ja kädessä kukkakimppu, joka oli ostettu 13 eurolla lähiön kukkakaupasta. Kimmolla oli korvassa kaksi hopeista korua ja tumma puku.
Tilaisuudessa oli aitoa tunnetta, vaikka pariskunnalla oli takana huumepäissä valvottuja öitä.
He räpiköivät rikkonaisessa elämässään ja yrittivät kohti parempaa. Eräs sosiaalityöntekijä uskoi heihin ja auttoi eteenpäin myöntämällä bussikortit ja raha-apua harrastuksiin. He pääsivät myös muuttamaan pois alueelta, jossa asui paljon huumeidenkäyttäjiä.
”Vaikka olimme pystyneet jättämään amfetamiinin, silti se oli sitä yhtä ja samaa. Kun saimme rahaa, pyöräilimme ympäri kyliä hankkimassa Subutexia.”
Lopulta tuli totaalinen kyllästyminen.
Elämä lyö lujaa. Piiloutuu selän taakse ja ampuu katkaistulla ihan ilman syytä. / Hiipien täällä ehkä pärjäisi. Kulkisi oman varjonsa takana salaa. / Ei tavoittelisi maton reunaa. Sillä jos sille uskaltautuu, löytyy väijyksistä / elämän palkkamurhaaja, joka repäisee sen altasi. / Joka jäsen pirstaleina, ruumis täristen on ryömittävä takaisin / varjojen taakse. / Uskaltamatta edes kurkistella kohti aurinkoa.
Usko ja rakkaus
Mila miettii, että mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan, miten hirveitä vieroitusoireet ovat.
”En pystynyt nukkumaan, en jaksanut kävellä, en jaksanut mitään. Tärisin kuin horkassa, koko ajan oli kylmä ja joka paikkaan sattui. Kävin kaksi kertaa päivässä kuumassa suihkussa – se oli ainut paikka, jossa oli siedettävää. Olo oli toivoton. Itkin, että tämä ei lopu ikinä.”
Kyllä loppuu, vakuutti Kimmo ja merkitsi jokaisen huumeettoman päivän kalenteriin.
Mila ja Kimmo olivat päätyneet avokuntoutukseen ja kotona vieroittautumiseen, koska he eivät päässeet pariskuntana katkaisuhoitoon. Korvaushoitoa he eivät halunneet.
”Minusta on ihan okei, jos joku saa elämänsä järjesteltyä korvaushoidon avulla, mutta meidän juttumme se ei ollut.”
Ilman toisiaan he eivät olisi kyenneet irrottautumaan huumeista. Mila sanoo, että rakkaus Kimmoon kannatteli häntä. Ja jokaisen päihteettömän päivän myötä kasvanut halu tarjota omille lapsille selvä äiti.
Henkistä ja hengellistä tukea he saivat metodistikirkosta, jonka jäseniksi he olivat liittyneet.
”Ajattelimme, että ehkä Jumala voisi auttaa, kun kukaan muu ei auta.”
Hiljalleen vieroitusoireet alkoivat helpottaa ja elämä taas kiinnostaa. Kun molemmat olivat olleet puoli vuotta raittiina, he pääsivät kuntouttavaan työtoimintaan ja arkeen kiinni. Mila alkoi työskennellä eläinklinikalla, Kimmo metodistikirkolla.
Mila nauttii ulkoilusta koiriensa kanssa, sillä eläinten kanssa voi olla rennosti.
Äidin syyllisyys
Aikoinaan Mila katseli tavallisia ihmisiä ja mietti, miten he kestävät elämän ilot ja surut ilman päihteitä – ja miksi hän ei siihen pysty.
On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Mila makasi vieroitusoireiden kourissa sohvalla ja itki tuskaansa. Mila mittaa kahvia keittimeen ja kertoo olevansa väsynyt. Takana on neljä aamu- ja iltavuoroa ja edessä vielä pari yötä.
Mila valmistui lähihoitajaksi vuonna 2019. Aluksi hän oli haaveillut työstä lasten parissa, mutta vanhuspuolella oli tarvetta enemmän.
”En ollut aiemmin tavannut muistisairaita, ja ensimmäisillä harjoitusjaksoilla se oli pienoinen shokki. Nyt olen jo tottunut. Työ sopii minulle, sillä olen luonteeltani hoivaaja.”
Viimeisen vuoden ajan Mila on työskennellyt kotiutusyksikkö Lehmuskodissa. Työ on hänen mielestään mukavan monimuotoista. Yksikkö tarjoaa lyhytaikaista kuntoutusta, joten työtehtävät ovat vaihtelevampia kuin esimerkiksi tehostetussa palveluasumisessa.
”Jokainen meille kotiutusyksikköön tuleva vanhus on yksilö, ja me hoidamme heitä yksilöinä omine tarpeineen.”
Milaa kiinnostaa myös vammaisala, ja hän haluaisi oppia viittomaan.
Ovi kolahtaa, kun Kimmo tulee työstään metodistikirkolta. Pienet sekarotuiset koirat Alma ja Uma vilahtavat Kimmoa tervehtimään.
Tärkeintä Milan elämässä ovat Kimmo ja koirat sekä lapset ja lastenlapset. Vanhin lapsista on 30-vuotias, nuorinkin jo 19. Lastenlapsia Milalla on kuusi.
”Olen saanut korjattua välit lapsiini. Esikoisen kanssa meni pisimpään ennen kuin hän uskalsi taas luottaa minuun.”
Milan silmiin nousevat kyyneleet, kun hän puhuu lapsistaan. Hän kokee suurta syyllisyyttä, ja hänen on vaikea päästä yli siitä, että hänen päihderiippuvuutensa on jättänyt lapsiin haavoja.
”Emme ole paljon puhuneet aiheesta, koska se on niin vaikea. Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kirjoitan perheen Whatsapp-ryhmään vuodatuksen. Mutta jos avaan sen oven, minun pitäisi olla valmis kohtaamaan lasten mahdolliset syytökset.”
Ei kukaan halua olla kiinni huumeissa tai alkoholissa, ei kukaan.
Alakulo ja masentuneisuus palaavat säännöllisesti kuin epätoivotut vieraat. Viime aikoina Milan mielessä on vahvistunut ajatus terapiaan hakeutumisesta. Jos hän saisi ensin omia solmujaan purettua, hän olisi vahvempi kohtaamaan lapset.
Yhä heppatyttö
Vuonna 2015 Milalla diagnosoitiin adhd, joka voi osaltaan selittää hänen vaikeuksiaan. Adhd voi tutkimusten mukaan hoitamattomana lisätä päihdehäiriön riskiä. Mila on jälkeenpäin myös ymmärtänyt, että hän masentui jo lapsuudessa. Siellä kylvettiin myös siemen läheisriippuvuudelle. Hän koki jääneensä yksin ja vaille lämpöä. Äidilleen hän on antanut anteeksi, vaikka asioista ei olekaan puhuttu.
”En ole arvostanut itseäni riittävästi niin, että olisin itse ottanut suunnan elämälleni. Olen tehnyt kuten toiset haluavat. Minun on myös aina ollut vaikea olla yksin. Kimmoa lukuun ottamatta kumppanini eivät ole olleet parhaita mahdollisia, mutta minulle on ollut tärkeämpää, että on edes joku.”
Yhä edelleen Mila vähättelee itseään. Hänestä tuntuu, että hän ei ole ikinä riittävän hyvä ja pienetkin epäonnistumiset hän ottaa raskaasti. Hänen on myös vaikea luottaa siihen, että Kimmo rakastaa häntä silloinkin, kun hänellä on paha mieli tai kun hän ei suorita elämäänsä.
Vaikka Mila menetti huumeita käyttäessään lapset, kodin, sukulaiset ja omanarvontuntonsa, hän myös sai jotain.
”Löysin Kimmon ja Jumalan. Opin myös sen, etten koskaan halveksi päihderiippuvaisia ihmisiä, sillä riippuvuus on sairaus. Ihmiset ajattelevat päihderiippuvaisista, että oma vika, itsepähän haluaa käyttää. Mutta ei kukaan halua olla kiinni huumeissa tai alkoholissa. Sieltä ei vain omin avuin pääse pois.”
Milasta on väärin, että siinä missä rytmihäiriöstä tai migreenistä kärsivä saa hoitoa ja apua, päihderiippuvaista ei oteta tosissaan tai hänelle tarjotaan katkaisupaikka kolmen viikon päähän. Silloin voi olla jo liian myöhäistä.
Viime kesänä Mila täytti 50 vuotta. Hän sai lahjaksi rahaa ja harkitsee nyt ajokortin ajamista. Hän haaveilee myös siitä, että he voisivat asua jossain hieman syrjemmässä, kasvattaa omat perunat ja salaatit, pitää muutamaa kanaa, ehkä hevostakin.
”Se heppatyttöys ei ole ikinä lähtenyt minusta kokonaan.”
Tästä päivästä en luovu. / Näistä hetkistä pidän kiinni. / Varastoin ne varovasti. / Kun varjot peittävät auringon, pilvet, tähdet elämäni taivaalta, / avaan kätköni ja tunnustelen, / miltä onni tuntuu.
