”Vatuloin aikani ongelmia ja sitten ne vain häviävät”, sanoo metallinetsintää harrastava sairaanhoitaja

Sairaanhoitaja Marko Koskela purkaa työstressiä metallinpaljastimen varressa.

Kuvateksti
Marko Koskela tutkii metallinpaljastimella 1600-luvun pellonpohjaa Sievin Ruuttilassa.
Kuva: Riikka Sinkkonen

Sievin Jyringissä sataa pientä tihkua, kun Marko Koskela, 51, tutkii metallinpaljastimella hiekkaista harjua. Tällä paikalla on ollut 1700-luvulla isonvihan aikaan venäläisten talvileiri.

Metallinpaljastin piippaa ja kertoo, että 30 sentin syvyydessä on metallia.

Markolla on mukanaan tällä kertaa vain pieni kukkalapio, mutta hän aikoo palata kaivamaan paikkaa myöhemmin.

Joskus Marko kaivaa tuntikausia mutaisesta maata, mutta löytää lopulta vain roskaa. Metallinetsijöitä yhdistääkin sitkeys, epämukavien olojen sieto ja palava kiinnostus historiaan.

”Kirjahyllyni on täynnä historiankirjoja, ja karttoja olen kerännyt lapsesta saakka. Vanhat kartat, eri kuntien perinnekirjat ja vanhojen ihmisten tarinat johtavat parhaimmillaan vanhojen asuinpaikkojen luo.”

Markon parhaimpiin löytöihin kuuluu veitsi, joka saattaa olla kuvioinnin perusteella jopa viikinkiajalta. Veitsi on nyt Museovirastolla arvioitavana.

”Parasta metallinetsinnässä on yllätys. Koskaan ei tiedä, mitä montusta paljastuu. Vastassa saattaa olla pullonkorkki tai 300 vuotta vanha puukonterä. Siinä pellon laidalla alan miettiä, millainen ihminen on sen kadottanut. Miksi puukko tipahti tähän? On jännittävää kuvitella elämää löydöksen ympärille. Tässä törmää ihmiselämän katoavuuteen.”

Marko asuu Tampereella, mutta metallinetsintää hän harrastaa lomillaan kotiseudullaan Perhon ja Ylivieskan maisemissa. Töissä hän on neurokirurgian vuodeosastolla Taysissa.

”Metallinetsintä on vastapainoa työlleni, joka on joskus henkisesti raskasta, kun leikataan vaikeita aivokasvaimia. Yksinäisessä harrastuksessani pääsen miettimään mielen päällä pyöriviä ajatuksia. Metsässä puran työstressiä – vatuloin aikani ongelmia ja sitten ne vain häviävät.”