Sairaanhoitaja Dorcine Mukarugira järjesti äidilleen melkoisen yllätyksen viime äitienpäivänä.
Ruandan kansanmurha on yksi historian pahimmista verilöylyistä. Vuonna 1994, sadan päivän aikana, sai surmansa arviolta 800 000 ihmistä. Julmuudet tehtiin nuijilla, kepeillä, viidakkoveitsillä ja paljain käsin.
Kaksi heimoa, tutsit ja hutut, taistelivat vallasta, mutta tappolistalle saattoi päätyä yhteiskunnallisen asemankin perusteella.
Dorcine Mukarugira oli kuusivuotias, kun hänen perheensä lähti sotaa pakoon Etelä-Ruandan Kibilizistä.
Lapsuuden vuodet olivat sujuneet siihen asti onnellisesti kahdeksan lapsen katraassa. Hänen äitinsä oli kouluttautunut ja yltänyt unelmatehtäväänsä, opettajaksi. Isä työskenteli lääkärin apulaisena. Lapsilla oli päivisin kotona oma hoitaja.
– Isän ammatin ansiosta saimme hyvän terveydenhoidon ja pääsimme osaavien lääkäreiden vastaanotoille, jos tarvitsimme apua. Isä rokotti meidät lapset kotona. Olin niin kiinnostunut hänen piikeistään ja ruiskuistaan, että pihistelin niitä leikkeihini, Dorcine naurahtaa.
Tämä kaikki jäi taakse, kun kymmenhenkinen Mukarugiran perhe pakeni. He lähtivät kodistaan kävellen, kuten miljoona muuta ruandalaista.
Pelottava ja äärimmäisen vaarallinen matka vei läpi sademetsien ja viidakoiden. Monet lapset ja vanhemmat joutuivat pakenijoiden kaaoksessa erilleen. Niin kävi Dorcinellekin, joka kadotti vanhempansa moneksi päiväksi. Oli suuri ihme, että viikon taivallettuaan perhe ylitti yhdessä Kongon tasavallan rajan.
Kongossa Dorcinen isä tapettiin metsään.
Dorcinen äiti lapsineen päätyi vuosiksi Kameruniin, jossa YK:n virkailija alkoi etsiä heille turvallista kotimaata. Suomi hyväksyi perheen kiintiöpakolaistensa joukkoon. Kaksi Dorcinen vanhempaa siskoa eivät lähteneet matkaan, koska olivat ehtineet avioitua.
– En ollut koskaan kuullut Suomi-nimisestä valtiosta. Virkailija ilmoitti, että siellä on kovin kylmä – kuin pitäisi koko ajan sormia pakastimessa. Mutta kyllä niissä oloissa ihmisiä kuitenkin todistetusti asuu! muistelee Dorcinen äiti Immaculée Mukakarera.
Äiti kannusti ja tuki uupumatta lapsiaan: Huomenna osaat jo enemmän ja on varmasti parempi päivä.
Vantaalla lapset ohjattiin nopeasti suomen kielen opintoihin. Uutta kieltä yhdeksän kuukautta päntättyään Dorcine päätyi jatkamaan lukio-opintojaan suomalaisessa lukiossa. Sinnikkyyttä tytöltä ei puuttunut, ja sitä myös tarvittiin.
– Kaikkialla puhuttiin suomea ihan eri tavalla kuin kielikurssilla oli opetettu. Opettaja antoi läksyksi tehtävän numero seiskaviis, kun minä juuri ja juuri olin oppinut käsittämään ja sanomaan numeron seitsemänkymmentäviisi. Ihmettelin, onko kyse edes samasta kielestä.
Välillä teki mieli heittää hanskat tiskiin.
Äiti kuitenkin kannusti ja tuki uupumatta lapsiaan: Huomenna osaat jo enemmän ja on varmasti parempi päivä.
Lapset hyödynsivät koulujen tukiopetusjärjestelmää ja havaitsivat, että pyydettäessä apua myös annettiin. He ovat olleet siitä valtavan kiitollisia.
Ennen ylioppilaaksi valmistumistaan Dorcine oli täysin varma, että haluaa lääkäriksi. Yllättävä tapahtumien ketju sai hänet kuitenkin toisiin ajatuksiin.
– Havahduin kotikulmilla ikäihmiseen, joka kantoi painavia kasseja raskaasti huohottaen. Näytti siltä, että hän oli romahtamaisillaan. Sain luvan auttaa ja saattaa hänet kotiinsa.
Tästä kohtaamisesta syntyi tuttavuus, joka kesti kuukausia. Dorcine sai vilpitöntä kiitosta ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan sekä läsnä olemisen taidostaan.
– Aloin ymmärtää, että sairaanhoitajana voisin kulkea lähimmäisen vierellä lääkäriä enemmän, pitempään ja syvällisemmin. Siihen mennessä oli minulle paljastunut sekin, että lääkäriopintoihin vaaditaan huomattavan hyvää suomen kielen taitoa.
Niin Dorcine haki valkolakin saatuaan Diakonia-ammattikorkeakouluun – ja pääsi. Sairaanhoitajaksi pätevöidyttyään nuori nainen tahtoi ensisijaisesti päästä töihin Husiin.
– Sain työharjoittelun yhteydessä osastonhoitajalta vinkin, että sisätautien parissa saisin hyvää lisäoppia. Se mielessä lähdin etsimään avoimia työpaikkoja.
Hematologian ja sisätautien vuodeosasto on Dorcinen mielestä kiinnostava oppimisareena.
Kesällä 2013 Peijaksen sairaalassa oli juuri sopivasti avoinna vuoden mittainen sijaisuus hematologian ja sisätautien vuodeosastolla. Työhaastattelusta Dorcine muistaa perinteiset kysymykset: Miksi haet juuri tätä tehtävää? Miksi juuri sinut kannattaisi rekrytoida?
– Kerroin sen, mistä olin sydämessäni varmistunut. Haluan ja osaan kohdata ihmisiä, lämmöllä.
Dorcine kertoi myös osaavansa suomen lisäksi englantia, ranskaa, äidinkieltään kinyaruandaa sekä Kongossa käytettävää lingalaa. Hän sai paikan, ja pari vuotta sitten hänet vakinaistettiin. Kotiosoitteeksi tuli Husin työsuhdeasunto.
Elämän palikat ovat asettuneet kohdilleen. Dorcine viihtyy vuorotyössään ja luonnehtii työyhteisöään hyvähenkiseksi.
– Olemme kovien paineiden alla, mutta siitä huolimatta tarjoudumme vaihtuvissa tilanteissa toinen toistemme avuksi. Tämän tästä kollega kiittää hyvin sujuneesta aamusta tai muusta yhteisestä rupeamasta. Ja huumori lentää niin, ettei sitä voisi vieraammassa seurassa vastaavalla tavalla viljellä, hän nauraa.
Hematologian ja sisätautien vuodeosastoa Dorcine pitää hyvänä oppimisareenana.
– Potilailla on erilaisia sairauksia ja niiden haastavia yhdistelmiä. Hematologia kiinnostaa nyt niin, että haluaisin vahvistaa sen puolen osaamistani.
Äiti on ollut perheemme kantava voima, jonka kannustus on ollut vertaansa vailla.
Dorcine on jo osallistunut talon sisäisiin koulutuksiin. Toive lisäopista on myös esimiehen tiedossa.
– Eteenpäin on menty roimasti. Vielä opiskelijana järkytyin sydänjuuriani myöten, kun kohtasin ensi kertaa ikääntyneen, suomalaisen vuodepotilaan. Hän oli sängyn ”vankina” ja vaipoissa, eikä muistanut käyntiäni enää minuutin päästä.
– Ruandassa, ja Afrikassa yleensäkään, ei näe vastaavia tapauksia. Elinikä on selvästi lyhyempi. Kuoleman kohtaa yleensä muutoin kuin vaakatasossa.
Työvuoron päätyttyä kutsuvat afrikkalaiset rytmit. Ystävättärien ryhmä perusti kymmenisen vuotta sitten ryhmän, joka treenaa ja esittää ruandalaisia tansseja.
Dorcinen äiti on nyt 69-vuotias vantaalainen, joka on kovin tyytyväinen parin askeleen päässä oleviin Korson terveysaseman palveluihin.
Hänen lapsissaan on kaksi lähihoitajaa, yksi sosionomi, yksi insinööri sekä neljä sairaanhoitajaa, joista yksi on nykyisin katolisen kirkon pappi. Hän itse on opettanut Suomessa lukutaidottomia maahanmuuttajia kolmella eri paikkakunnalla.
– Äiti on ollut perheemme kantava voima, jonka kannustus on ollut vertaansa vailla. Siksi päätin anoa hänelle viime vuonna äitienpäiväkunniamerkkiä. Tein sen häneltä salaa.
Viime aprillipäivänä Dorcinen äiti sai postiluukustaan kirjeen, jonka sisältöä oli vaikea uskoa.
Se oli kutsu Helsingin Säätytalolle, jossa Suomen presidentti Sauli Niinistö palkitsisi hänet Vuoden äitinä. Hänelle ojennettaisiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.
Dorcinen hakemus oli hyväksytty. Kirje ei suinkaan ollut aprillipila!
Äiti ja tytär pukeutuivat toukokuiseen juhlaan ruandalaisittain. Tilaisuus oli ikimuistoinen. Valokuva presidentin onnittelukättelystä on esillä olohuoneessa.
