Auto rytyssä, housut veressä – mitä sinä sanoisit näille hölmöileville nuorille?

Oman hyvinvointikuplan ulkopuolelle näkeminen on hoitotyön rikkautta, mutta siinä on haasteensa, kirjoittaa kolumnistimme Veera Kamaja. Mitä sinä ammattilaisena sanoisit seuraaville nuorille?

Thug Life, luki pojalla yläselässä, vankilatyyliin haparoivilla tikkukirjaimilla tatuoituna tietenkin. Poika, hädin tuskin parikymppinen, kiipeää ambulanssin kopista vaivalloisesti alas äitinsä tukemana. Hoikka yläruumis on paljaana, housut veressä ja kengät hukkuneet matkalle, jos sellaisia oli ollutkaan. Rintakehää ja selkää täplittävät lukuisat vanhat arvet. Yksi niistä, selvä puukon viilto, on vasemman nännin yläpuolella. Tällä kertaa verta kuitenkin pulppuaa ohimolta.

Toinen nuorukainen on täräyttänyt poikaa pullokorilla päähän ja lähtenyt sitten karkuun. Poika näyttää lannistuneelta ja turtuneelta. Kyynel valuu silmäkulmasta: taas kävi näin.

Rintaa puristaa, ahdistaa, henki ei kulje. Poika soittaa hätäkeskukseen kymmenettä kertaa samalla viikolla. Hätäkeskus välittää tehtävän ensihoitoyksikölle ja huikkaa varoituksen: kohde on varohenkilö, hyökännyt auttajien kimppuun useasti.

Ensihoitajat menevät kohteeseen ja löytävät pojan jälleen kerran lyyhistyneenä eteisen lattialta. Ensihoitajat tarkistavat asunnon vaivihkaa ja koettavat pitää tunnelman rauhallisena. Pojalla ei ole somaattista vaivaa, mutta lääkkeet, mahdolliset huumeet ja tiukassa istuvat psyykkiset ongelmat iskivät taas paniikkikohtauksen muodossa.

Poika lähtee sairaalaan, onneksi tällä kertaa omasta tahdostaan.

Taas meni painiksi. Pitkä mutta hento nainen makaa lattialla kahden poliisin alla. Kohtauksen sattuessa hänellä on hevosen voimat. Traumaattiset kokemukset ovat laukaisseet vaikeahoitoisen psyykkisen häiriön, joka lääkityksestä huolimatta oireilee viikoittain. Välillä on kirkkaampia kausia, jolloin arkiaskareet luonnistuvat. Pian hän havahtuu todellisuuteen ja löytää itsensä käsiraudoilla ja lepositeillä sidottuna paareilta.

”Voitteko irrottaa nää, mun käsiin koskee”, pyytää nainen maatessaan hankalassa asennossa kyljellään. ”Ei voida, sun käyttäytyminen on nähty niin monta kertaa aiemminkin. Koita kestää”, toteaa lääkäri.

Auto on rytyssä ojan pohjalla. Poika on lähtenyt kävelemään verissä päin ja säikäyttänyt koiranulkoiluttajan pahanpäiväisesti. Kysyttäessä poika kertoo auliisti, ettei suinkaan ajanut humalassa. Metamfetamiinia hän sen sijaan on käyttänyt.

Korkeariskiselle potilaalle pitäisi avata suoniyhteys, mutta suonet ovat huumeidenkäytöstä niin kovettuneet, ettei moinen onnistu. Poliisikin tulee kolaripaikalle jututtamaan vanhaa tuttuaan.

Ajomatkalla sairaalaan poika on hiljainen. ”Mun elämä on kyllä menny aika huonosti. Onkohan mulla enää toivoa?”, hän ihmettelee. ”On sulla, sun pitää vaan ryhdistäytyä”, vastaa ensihoitaja miettien mielessään, että tulikohan nyt valehdeltua.

Nuorten tarinat ovat tosia, mutta yksityiskohtia on muutettu potilaiden yksityisyyden suojaamiseksi. Millaisen aikuisuuden näistä lähtökohdista saa rakennettua? Huonouden, ulkopuolisuuden ja näköalattomuuden kierre pitäisi pystyä katkaisemaan kunnolla, ja siihen tarvitaan ammattilaisen apua. Ei hölmöilevä nuori siihen yksin pysty.

Ettei taas kävis silleen huonosti, tai vielä pahemmin.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja, joka jatko-opiskelee ensihoitajaksi.