Kohteessa ei käy kotihoito, sillä varsinaista tarvetta sille ei ole. Omaisetkaan eivät vieraile. Potilas käy kaupassa silloin, kun on enemmän voimissaan. Yleensä hän vain soittaa viinatrokareille, jotka tuovat kotiinkuljetuksella epämääräistä, kallista alkoholia.
Tuntuu mahdottomalta jättää potilas kotiin: terveydenhuollon näkökulmasta katsottuna hän on oikea aikapommi. Nyt ei ole hätää, mutta pian hän kaatuu ja kumauttaa päänsä pöydän kulmaan, eikä silloin paikalla ole ketään apua soittamassa. Tai sitten uloste alkaa pikkuhiljaa syövyttää takapuolen ihoa, aiheuttaen nekroosia tai sepsiksen.
Vastaavia tilanteita on osunut kohdalleni useasti. Tällaiset kohtaamiset ovat hirveän hankalia ensihoidollisesti, ja koen niissä suurta turhautumista ja riittämättömyyttä. Soitan toki sosiaalihuoltoon huoli-ilmoituksen potilaasta, mutta eivät hekään pysty ihmeitä tekemään. Itsemääräämisoikeuden nojalla potilaalla on toki oikeus nauttia alkoholia juuri niin paljon kuin vain lystää. Toisaalta taas perustuslain mukaan jokaiselle on taattava ihmisarvoinen elämä ja huolenpito, jos hän ei itse siihen kykene.
Miten auttaa heitä, jotka eivät apua halua? Syystä tai toisesta nämä henkilöt ajautuvat terveydenhuollon palveluiden piiriin toistuvasti. Vakioasiakkaan kohtaaminen yhä uudelleen saman asian tiimoilta on usein turhauttavaa. Noidankehä pyörii ja syvenee.
Tuntuu väärältä keskittyä vain oman oikeusturvan takaamiseen. ”Kirjaan kaiken tarkasti ylös ja osoitan, että olen reagoinut tilanteeseen. Enpähän itse joudu pinteeseen, jos potilas onnistuu juomaan itsensä hengiltä lähipäivinä.”
Miten tämä tarina sitten eteni? Seuraavana päivänä naapurit soittivat hätäkeskukseen, sillä asunnosta levisi hirvittävä haju jo rappukäytäväänkin. Tällä kertaa potilas suostui lähtemään päivystykseen.
Voin vain toivoa, että päivystyksessä kuunneltiin ensihoidon raportti huolellisesti, ja potilaan kotitilanteeseen saatiin neuvoteltua jotakin apuja.
Kolumnistimme Veera Kamaja on sairaanhoitaja, joka pääsi unelmatyöhönsä ensihoitajaksi.
Kuva Pia Inberg
