Kolumni: Kun kaikki voitava on tehty, jäljelle jää pieni ja hento toivo

Hoitaja ei voi saattaa potilasta tiettyä rajaa pitemmälle, kirjoittaa sairaanhoitaja Nina Sarell. ”Tästä eteenpäin sinun on raivottava raivosi ja taisteltava taistelusi.”

On aamuyö, mutta yhdestä huoneesta kajastaa vielä valo. Nuori mies katselee ikkunasta pimeyteen. Loppuvaiheeseen edennyt tauti valvottaa taas kerran.

Mies ottaa kädestä kiinni ja katsoo suoraan sieluun, muotoilee vuorenkokoisen luottamuksensa kuiskaukseksi.

”Haluan vain, että tämä on nopeasti ohi. Etkö voisi auttaa?”

Isoäidin kultainen sydän on lyönyt uskollisesti yhdeksänkymmentä vuotta. Nyt sen aika on päättymässä. Verenpaine laskee, hengitys on käynyt raskaaksi.

Lapsenlapsi on takonut puhelimeensa hakusanoja ja kahlannut rajattomassa tiedossa oljenkorsia kalastaen. Eikö paineita nosteta nesteyttämällä ja nesteen poistumista helpoteta nesteenpoistolääkkeellä? Entä sydämen toimintaa parantavat lääkkeet? Siirto erikoissairaanhoitoon?

Mutta kaikki voitava on jo tehty.

Lapsenlapsen hätä purkautuu epätoivoiseen tiuskaisuun:

”Teidän tehtävännehän on pelastaa ihmisiä! Miksi annatte mummin kuolla?”

Ripeät ensihoitajat, taitavat kirurgit ja teho-osaston saumaton tiimi ovat tehneet ihmeitä. Henkiin pelastettu nainen istuu vuoteen laidalla vaaleanpunaisessa pyjamassaan. Mustelmat ovat vaalenneet, mutta aivovaurio on iso. Puhe puuroutuu, eikä käveleminen tahdo onnistua.

Näen naisen itkevän. Taasko pelkotila, tai painajainen? Kerron, että vartijat pitävät aviomiehen sairaala-alueen ulkopuolella. Että se on nyt ohi, että täällä kukaan ei tee hänelle mitään pahaa.

Nainen pudistaa päätään – tämä on jotakin pelottavampaa ja pahempaa.

”Minulla on ikävä miestäni. Rakastan häntä vieläkin.”

Kuljen osaston käytävällä kolisevaa lääkkeenjakokärryä työntäen. Yhden huoneen ovelta kurkistaa pieni, kiharapäinen poika.

”Mitä sinä teet?” hän kysyy uteliaana.

”Jaan lääkkeitä! Katsohan, täällä sairaalassa on paljon kipeitä ihmisiä, ja nämä lääkkeet auttavat heitä.”

Poika katsoo lääketarjottimia mietteliäänä.

”Onko sinulla sellaista lääkettä, jolla voi parantaa iskän aivosyövän?”

Näissä tilanteissa edessämme kohoaa tuttu muuri: olemme saapuneet rajalle.

Kuljemme sinne yhä uudelleen, pisteeseen, jossa ihmeet ovat jo tapahtuneet, mahdottomasta on tehty mahdotonta. Täällä ei enää voida ostaa lisää pelipanoksia, kääntää kohtalon keulaa toiseen kulkusuuntaan. Ammattitaito, lääketiede, hyvät aikomukset ja osaaminen kumartavat elämän edessä, laskevat katseensa nöyrinä alas.

Tähän asti voin sinut saattaa. Tästä sinun on jatkettava yksin. Kohdattava pahimmat pelkosi, elettävä läpi suurimmat menetyksesi. Raivottava raivosi, taisteltava taistelusi.

Mutta kun käännyt katsomaan olkasi yli, näet, että en lähtenyt vielä mihinkään. Itkin ehkä pukukopilla sieluni säpäleiksi, mutta kokosin itseni ja seison nyt tässä, takanasi. Pidän kädestä heiveröistä olentoa. Se on toivo, jonka kadotit. Päästän sen kädestä irti; se kiipeää muurin yli, juoksee perääsi. Ja vasta, kun näen sen tarttuvan käteesi, voin kääntyä pois.

Pidäthän siitä kiinni. Se on ehkä pieni ja hauras, mutta se voittaa kaiken. Jopa kuoleman.

Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.

Lue lisää:

Kolumni: Muistisairaus tekee ihmisen mielestä unohduksen puutarhan

Kolumni: Inhoan yötyötä, mutta taikaöistä haluan päästä osalliseksi

Suosittelemme sinulle

Tehy
17.3.2021
Tehy
15.3.2021