Millariikka Rytkönen: Rakas työ, kamalat olosuhteet

Sairaalamaailma lumosi minut ollessani 5-vuotias. Rakastin käydä neuvolassa ja leikkaus Lastenlinnassa Helsingissä oli unelmieni täyttymys. Haaveilin tuolloin urasta pelastaja­lääkärinä tai salapoliisina isäni työpaikalla putkifirmassa. Jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta haaveesta toteutuikin: minusta tuli sote-alan ammattilainen.

Olen tunnustanut rakkautta alaani kohtaan julkisesti niin rivityöntekijänä, esimiehenä kuin kahden alamme järjestön puheenjohtajana.

Sote-ala tuntui itselleni heti enemmän kuin ammatilta ja työltä. Ihmisyys puhutteli minua. Hoitajana en ollut suinkaan se, joka oli antajapuolella. Ammattiylpeyteen ei tarvittu median julkaisemia rankinglistauksia siitä, miten paljon suomalaiset ammattiani arvostavat. Se riitti, että työssäni yhdistyivät itselleni tärkeät arvot ja työ tarjosi onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että olen oikeasti hyvä jossakin. Arvostuksella ei maksanut opintolainanlyhennystä, mutta alamme kunnioituksen aisti jo vastavalmistuneena ammattilaisena.

Alkuhuuman jälkeen iski arki. Se, että rakasti työtään, ei vaimentanut sisäistä pahaa oloa siitä, että jouduin tänäänkin alittamaan ammatillisen rimani. Tässäkään vuorossa en kyennyt tekemään työtäni riittävän hyvin.

Oivalsin, etten saa olla passiivinen valittaja ja kahvipöydän ankeuttaja. Työelämä kun ei muutu ajatuksen voimalla taukotilasta käsin. Luulin ratkaisun olevan se, että teen jatko-opintoja ja ryhdyn johtamaan työpaikan toimintaa.

Hölmöläiskylän peitonjatkajien työnjohtajana olisin varmasti ollut tyytyväinen. Mutta kun kyse on meidän kaikkien suomalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, toisesta päästä leikkaaminen ja toiseen lisääminen ei parantanut työoloja. Iso kuva alkoi näkyä. Alaiseni voivat pahoin. Ei siksi, etteivät he olisi valinneet oikeaa alaa ja rakastaisi työtään. Vaan siksi, että työolot ylittivät sietokynnyksen ja palkka ei tahtonut riittää elämiseen, vaikka omalla vastuulla oli ihan oikea ihmishenki.

Muutama viikko sitten Helsingin Sanomien toimittaja Teemu Luukka omisti pääkirjoitussivulla minulle kokonaisen kolumnin. Hänen mielestään se, että kerron alamme arkitodellisuudesta julkisuudessa, vaikuttaa alamme vetovoimaan. Hän epäili, että palkankorotusvaateemme pahentavat kiirettä työssämme. ”Sairaanhoitajan työ on kamalaa, jos Tehyä on uskominen”, hän summasi.

Työmme ei ole kamalaa. Sen sijaan olosuhteet, joissa joudumme meille rakasta työtämme tekemään, ovat paikoittain jopa kestämättömiä. Luukan syyttäessä minua alamme maineen pilaamisesta, hänen oma lehtensä uutisoi jälleen kerran hoivakodin sulkemisesta aluehallintoviraston toimesta. Minulle ei auennut Luukan logiikka.

Se, että me tehyläiset tuomme alamme ongelmat julkisuuteen, ei ole se ongelma. Me tehyläiset olemme ratkaisu sote-kriisiin kertoessamme, mikä pitää korjata, jotta me pysymme alalla. Alamme kriisin ratkaisu on meidän kaikkien yhteinen asia. Ongelma ei ole Tehyn ja SuPerin neuvottelukierroksen yhteiset tavoitteet paremmasta palkasta ja työoloista. Ongelma on se, kuka meitä jatkossa hoitaa. Vai hoitaako kukaan?

Me tehyläiset ja superilaiset emme ole ongelma. Me olemme ratkaisu. Nyt keväällä me tehyläiset neuvottelemme yhdessä superilaisten kanssa. Olethan mukana ratkaisijana?