Otin siitä kiinni ja kysyin. Asiakas sanoi, että koti hävettää. Kavereita ei kehtaa kutsua kylään, kun on niin sotkuista, eikä koti vastaa Instagramissa nähtyjä postauksia. Niitä, joissa sohva loistaa kahden vuoden jälkeen edelleen kirkkaanvalkoisena ja sohvan reunalle aseteltu muhkea torkkupeitto on täydellisessä diagonaaliasennossa.
Joskus on hyvä tulla vastaan. Kertoa, että tiedätkö, en minäkään jaksa aina imuroida. Koirankarvoja ja pölypalloja kertyy, ja se on ihan ok. Painottaa sitä, että tarkoitus ei ole arvottaa mitään, vaan päästä sisälle siihen, miten toimit omassa ympäristössäsi.
Ja tärkeimpänä: muistuttaa siitä, että kotikäynnin tavoitteena on auttaa ja ohjata sinua niin, että kodista tulee sinulle paikka, jossa viihdyt. Ei siitä välttämättä koskaan tule se ihailemasi instapostaus, eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on, että koti näyttää sinulta ja koet olosi siellä turvalliseksi.
Hän miettii hetken. Myöntyy. Raapii kaulaansa ja kysyy, onko kotikäynnillä tapana tarjota jotakin, kahvia vaikka. Sanon perisuomalaiseen tapaan, että ei minua varten tarvitse. Hän nyökkää.
Ovi aukeaa. Tervehdin ja hymyilen. Hän päästää minut varovasti sisään. Kysyn, mihin voin jättää takkini ja kenkäni, mihin istun. Hän ohjaa minut viihtyisään keittiöön, jonka pöydällä palaa kynttilä. Kahvi höyryää eriparimukeissa, ja niiden välissä olevalle lautaselle on aseteltu kaakaomuffinsseja, joissa on kreemitäytettä sisällä.
Kahden tunnin päästä hän hymyilee. Puhelimeen perustettuun kotikansioon on tallennettu ensimmäiset askeleet. Sanon heipat ja jään hetkeksi eteiseen kuuntelemaan tiskauksesta kuuluvaa vaimeaa kilinää.
Saara Pasanen on sairaanhoitaja ja neuropsykiatrinen valmentaja, joka nauttii tarinoista, ihmisten kohtaamisesta ja vavahduttavasta musiikista.
