Kun pääsin vastavalmistuneena kätilönä ensimmäisiin legendaarisiin synnärin bileisiin, juhlimme kollegani Mailan eläkkeelle jäämistä 58-vuotiaana. Olin tuolloin 26-vuotias ja myönnän, että Maila tuntui suorastaan ikälopulta. Nuorena kaikki vanhuuteen liittyvä tuntui niin kaukaiselta.
Nykyään, 50-vuotiaana, eläkkeelle jääminen tuntuu edelleen kaukaiselta. Tavoite-eläkeikäni on yli 17 vuoden päässä, mutta toivon olevani työkykyinen pidempään. En haaveile eläkkeelle pääsemisestä, vaan elämästä, jossa on mielekästä tekemistä myös ikääntyneenä. Sitäkin enemmän haaveilen sellaisesta työelämästä, että jaksan tehdä töitä vielä ikääntyneenä.
Rauhaa tuo myös usko eläkejärjestelmään.
Luin vuosia sitten Francesc Mirallesin ja Héctor Garcían kirjan Ikigai ja viehätyin japanilaisten ajatuksista eläköitymiseen. Kirjan mukaan elämän tarkoitus eli ikigai on japanilaisille niin tärkeä, ettei heidän kulttuurissaan ole samanlaista eläkkeelle jäämisen käsitettä kuin meillä. Käydessäni keväällä Kiotossa ja Tokiossa kiinnitin huomioni japanilaisten ikäihmisten hyvään fyysiseen kuntoon ja kirja palasi mieleeni.
Minulle työyhteisöt ovat olleet aina erityisen tärkeitä. Ehkä siksi en edelleenkään aktiivisesti haaveile pääseväni niistä eroon.
Rauhaa tuo myös usko eläkejärjestelmään. Työroolini ansiosta saan olla mukana Suomen suurimman työeläkevakuuttajan Kevan hallinnossa. Suoritin myös juuri Telan ja Tampereen yliopiston koulutusohjelman työeläkevakuuttajien hallinnosta. Tämä on tuonut perspektiiviä ja kasvattanut entisestään luottamustani suomalaista eläkejärjestelmää kohtaan.
Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, haaveilen kyllä elämästä, jossa herätyskello on tarpeeton. Ja jos vain yhden toiveen saisin toteuttaa, toivoisin, että jokaiselle kertyisi pitkästä työurasta sellainen eläke, että eläkkeellä ei tarvitsisi tehdä töitä kuin omasta tahdostaan.
Ei siksi, ettei eläke riitä elämiseen.
