Kesällä 2015 haastattelin osastonhoitajana kesätyöhön hakeneita kätilöitä ja kätilöopiskelijoita ja kuulin työelämässä ensimmäistä kertaa, miten omia rajoja vedetään. Haastateltavat kysyivät viikonlopputöiden ja yövuorojen määrästä sekä mahdollisuuksista vaikuttaa omaan työhönsä. Olin ällikällä lyöty. Ensimmäinen ajatukseni oli WAU.
Yksi tuusulalainen mopopoika teki näkyväksi pinnan alla kytevän vihan.
Mietin, että tämän sukupolven myötä ay-liike tulee toivottavasti tarpeettomaksi, koska he osaavat sanoa ”ei käy”.
Yksi tuusulalainen mopopoika teki viime kuussa näkyväksi pinnan alla kytevän vihan. Aikuiset ihmiset kirjoittivat netissä, että vahinko, ettei tuo mopopoika kuollut. Seurasin julkista keskustelua hyvin järkyttyneenä, sillä olen itse mopopojan äiti.
En puolusta lain rikkomista, mutta meidän aikuisten täysin pidäkkeetön viha nuoria kohtaan saa minut voimaan pahoin. Mikä meitä boomereita oikein vaivaa? Eikö meitä edes hävetä, millaisia meistä on tullut?
Meidän vanhempien sukupolvien tehtävä on jättää maailma – ja työelämä – uusille sukupolville paremmassa kunnossa kuin me itse olemme sen saaneet. Me olemme saaneet kahdeksantuntisen työpäivän, viisipäiväisen työviikon ja paljon muuta, joita meidän vanhempamme ovat meille taistelleet.
Vähintä, mitä me voimme nuorille antaa, on kunnioitus ja arvostus. He ovat perineet meiltä valtavia haasteita ratkottavikseen. Maailma ympärillämme palaa ja huoltosuhde painaa päälle. Emmehän lisää heidän taakkaansa olemalla kahvihuoneessa niitä, jotka eivät edes vaivaudu tervehtimään uutta tulijaa.
Voivatko nuoret onnistua? Tietysti voivat. He tekevät sitä pelkällä olemassaolollaan. He ravistelevat vanhempien sukupolvien pölyttyneitä asenteita ja ajatuksia.
Työterveyslaitoksen mukaan nuoret odottavat työltä ihan tavallisia asioita. Merkityksellisyyttä, mahdollisuuksia oppia ja kasvaa. Nuoret toivovat työpaikkaa, jossa voi tuntea itsensä arvostetuksi. Ei ihan mahdottomia toiveita, eihän?
