Millariikka Rytkönen

Mopopoika teki aikuisten vihan näkyväksi – mikä meitä boomereita oikein vaivaa?

Emmehän lisää nuorten taakkaa olemalla kahvihuoneessa niitä, jotka eivät edes vaivaudu tervehtimään uutta tulijaa.

Kuva: Saara Partanen

Nuoret ovat aina olleet pilalla. Ajasta riippumatta nuoria on parjattu vääränlaisesta olemassaolosta. 1970-luvun nuoret olivat vapaan rakkauden sukupolvi, ja minä kasvoin 1990-luvun lama-ajan nuorisokulttuurissa, joka oli alkoholin kyllästämää. Meidän sukupolvemme käytti alkoholia enemmän kuin saman ikäiset koskaan aiemmin tai koskaan sen jälkeen.

Nykyisiä nuoria syytetään itsekkyydestä, vastoinkäymisten kestämättömyydestä sekä tunteissa vellomisesta, vaikka he ovat omaa sukupolveani avarakatseisempia sekä juovat vähemmän.

Mainos alkaa
Nainen lukemassa kännykkää merimaisema takana. Tekstissä kannuste tilata Tehy-lehden maksuton uutiskirje.
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Uutiskirjemainos.
Mainos päättyy

Kesällä 2015 haastattelin osastonhoitajana kesätyöhön hakeneita kätilöitä ja kätilöopiskelijoita ja kuulin työelämässä ensimmäistä kertaa, miten omia rajoja vedetään. Haastateltavat kysyivät viikonlopputöiden ja yövuorojen määrästä sekä mahdollisuuksista vaikuttaa omaan työhönsä. Olin ällikällä lyöty. Ensimmäinen ajatukseni oli WAU.

Yksi tuusulalainen mopopoika teki näkyväksi pinnan alla kytevän vihan. 

Mietin, että tämän sukupolven myötä ay-liike tulee toivottavasti tarpeettomaksi, koska he osaavat sanoa ”ei käy”.

Yksi tuusulalainen mopopoika teki viime kuussa näkyväksi pinnan alla kytevän vihan. Aikuiset ihmiset kirjoittivat netissä, että vahinko, ettei tuo mopopoika kuollut. Seurasin julkista keskustelua hyvin järkyttyneenä, sillä olen itse mopopojan äiti.

En puolusta lain rikkomista, mutta meidän aikuisten täysin pidäkkeetön viha nuoria kohtaan saa minut voimaan pahoin. Mikä meitä boomereita oikein vaivaa? Eikö meitä edes hävetä, millaisia meistä on tullut?

Meidän vanhempien sukupolvien tehtävä on jättää maailma – ja työelämä – uusille sukupolville paremmassa kunnossa kuin me itse olemme sen saaneet. Me olemme saaneet kahdeksantuntisen työpäivän, viisipäiväisen työviikon ja paljon muuta, joita meidän vanhempamme ovat meille taistelleet.

Vähintä, mitä me voimme nuorille antaa, on kunnioitus ja arvostus. He ovat perineet meiltä valtavia haasteita ratkottavikseen. Maailma ympärillämme palaa ja huoltosuhde painaa päälle. Emmehän lisää heidän taakkaansa olemalla kahvihuoneessa niitä, jotka eivät edes vaivaudu tervehtimään uutta tulijaa.

Voivatko nuoret onnistua? Tietysti voivat. He tekevät sitä pelkällä olemassaolollaan. He ravistelevat vanhempien sukupolvien pölyttyneitä asenteita ja ajatuksia.

Työterveyslaitoksen mukaan nuoret odottavat työltä ihan tavallisia asioita. Merkityksellisyyttä, mahdollisuuksia oppia ja kasvaa. Nuoret toivovat työpaikkaa, jossa voi tuntea itsensä arvostetuksi. Ei ihan mahdottomia toiveita, eihän?

Millariikka Rytkönen
Kirjoittajana

Millariikka Rytkönen

Tehyn puheenjohtaja

Tehyläinen, joka uskoo, että kaikki on mahdollista. Myös pyöröovesta hiihtäminen.

Katso kaikki kirjoitukset