Bioanalyytikko-opiskelijat aprikoivat harjoittelupaikkaa – päätyivät Swazimaahan

No stress! Työt hoidettiin, mutta muuten bioanalyytikko-opiskelijat saivat ottaa Swazimaassa rennosti.

Vilma Vappula (vas.) ja Pinja Puhtila ihastuivat Afrikkaan ikihyviksi.

Pieni afrikkalainen kuningaskunta, Swazimaa, ei tule aivan ensimmäisenä mieleen terveydenhuollon opiskelijoiden harjoittelumaana. Ei se ollut ykkösvaihtoehto myöskään Turun ammattikorkeakoulussa opiskeleville Pinja Puhtilalle ja Vilma Vappulalle. Heistä tuli kuitenkin ensimmäiset bioanalyytikko-opiskelijat, jotka suorittivat maassa runsaan kolmen kuukauden mittaisen harjoittelun.

– Vaihtoinfon jälkeen mietimme Portugalia, mutta sinne oli jo lähdössä niin monta opiskelijaa, ettemme olisi mahtuneet mukaan. Sitten heitin ihan vitsinä, että mites Afrikka ja seuraavaksi menimmekin kysymään vaihtokoordinaattorilta, mihin siellä voisi päästä. Swazimaassa oli aikaisemmin ollut sairaanhoitaja-, fysioterapeutti- ja toimintaterapeuttiharjoittelijoita, joten koordinaattori suositteli sitä, Vilma kertoo.

Pinja ja Vilma olivat vaihdossa viime syksynä. Harjoittelu tapahtui maan pääkaupungissa Mbabanessa sijaitsevassa julkisessa sairaalassa, Mbabane Governmental Hospitalissa, jossa on noin 500 sairaansijaa. Kaksikko pääsi harjoittelemaan patologian, hematologian, mikrobiologian, parasitologian ja kemian laboratorioihin sekä verikeskukseen. Patologian laboratorio koostuu histologian ja sytologian laboratorioista.

Maassa esiintyy paljon tuberkuloosia, joten sairaalassa on erikseen tuberkuloosilaboratorio. Sinne Pinja ja Vilma eivät päässeet, sillä pelkästään siellä käyntiin olisi tarvittu erityinen lupa.

– Meidät olisi haluttu sinne harjoitteluunkin, mutta lupaprosessi ei lopulta edennyt mitenkään, Vilma sanoo.

Turun ammattikorkeakoululla on Swazimaassa suomalainen yhteyshenkilö, joka hoiti viisumiasiat, järjesti kuljetukset ja majoituksen sekä auttoi paperisodassa.

Byrokratiakestävyyttä tarvittiin: Pinjalta ja Vilmalta meni Mbabaneen saapumisen jälkeen toista viikkoa erilaisten virallisten asioiden hoitamiseen. Hallituksen sairaalassa tapahtuvaa harjoittelua varten piti saada lupa maan terveysministeriöstä. Passikopiot ja rikosrekisteriotteet piti käydä todistamassa aidoiksi ja leimauttamassa paikallisella poliisiasemalla. Sikäläiseltä lääkäriltä oli myös hankittava todistus siitä, että harjoitteluun tuleva on henkisesti terve.

– Kävimme suomalaisten aiemminkin käyttämällä lastenlääkärillä, joka allekirjoitti todistuksen kyselemättä mitään tai tutkimatta meitä lainkaan. Todistus maksoi 300 Etelä-Afrikan randia eli vajaat 20 euroa, Pinja sanoo.

Patologian laboratorioon ehti aina kertyä paljon näytteitä, sillä patologi kävi paikalla vain parina päivänä viikossa.

Eniten kaksikko pääsi tekemään töitä patologian laboratoriossa. Muissa laboratorioissa harjoitteli puolestaan paljon paikallisia opiskelijoita. Swazimaassa ei ole alan oppilaitosta, joten paikalliset kouluttautuvat Etelä-Afrikan puolella.

– Sikäläisillä oli paremmat teoriatiedot kuin meillä, mutta he eivät esimerkiksi osanneet käyttää koneita, sillä niitä ei ole oppilaitoksissa, Vilma sanoo.

Swazimaa ei ole Afrikan köyhimpiä maita, mutta noin neljäsosa valtion käyttövaroista menee itsevaltaisen kuninkaan, hänen tiettävästi 14 vaimonsa, 25 lapsensa sekä hallitsevan eliitin kuluihin. Rahaa ei tunnu riittävän tarpeeksi terveydenhuoltoon. Niinpä esimerkiksi laboratoriolaitteisto poikkesi suomalaisesta.

– Koneet olivat hieman vanhempaa mallia kuin Suomessa, ja suurin osa laitteista oli epäkunnossa. Joko niitä ei ollut varaa korjata tai tietotaito puuttui. Jos kemian laboratoriossa ei sattunut olemaan jotakin reagenssia, niin kokeita ei tehty, Pinja kertoo.

– Emme saaneet selvyyttä siitä, tehtiinkö kokeet myöhemmin vai tehtiinkö niitä lainkaan. Joitakin näytteitä lähetettiin Etelä-Afrikan puolelle, Vilma sanoo.

Vilma ja Pinja pääsivät tekemään samantyyppistä peruslaboratoriotyötä kuin Suomessa, mutta erojakin oli. Laboratorioissa muun muassa tehtiin käsin joitakin meillä koneellisesti hoidettavia töitä.

– Esimerkiksi lasko määritettiin manuaalisesti. Koulussa meille näytettiin sama menetelmä, kun esiteltiin sitä, miten on tehty ennen vanhaan. Opimme myös mikroskopoimaan virtsanäytteitä, mitä ei Suomessa tehdä kuin erikoistilanteissa, Vilma kertoo.

Verikeskuksessa myös määritettiin veriryhmiä todella paljon käsin pleksinpalasille.

– Mutta jos tuli tarve siirtää verta, veriryhmämääritys tehtiin koneella, Pinja kertoo.

– Myös epävarma tulos varmistettiin koneella. Mutta sitä käytettiin kyllä hiukan säästeliäästi, Vilma sanoo.

Hiv-tartuntojen määrä on Swazimaassa maailman korkeimpia: 46 prosenttia lisääntymisiässä olevista naisista on hiv-positiivisia. Joka neljännellä swazimaalaisella on hiv-tartunta. Tämä näkyi patologian laboratoriossa papa-näytteitä käsiteltäessä.

– Ainakin kolmasosalla oli potilastiedoissa merkintä hiv-positiivisuudesta, Vilma sanoo.

Asiasta ei kuitenkaan puhuttu, sillä aihe on Swazimaassa jossakin määrin tabu. Paikalliset opiskelijat olivat tosin kiinnostuneita, onko Suomessa mitään samantasoista terveydenhuollon ongelmaa.

Ilmapiiri laboratorioissa ja koko sairaalassa oli rento, iloinen ja ystävällinen. Käytävillä huudahdeltiin ja naurettiin mutkattomasti. ”No stress!” oli yleinen lausahdus.

Työtä sai tehdä omaan tahtiin, eikä harjoittelijoille annettu tehtävää ylen määrin.

– Paikalliset tekivät työnsä tunnollisesti, varsinkin hematologialla, jonne saattoi tulla kiireellisiä näytteitä, Pinja kertoo.

Ehkä rauhallinen työtahti johtui osaltaan myös siitä, ettei sairaalan henkilökunnalla ollut tietoa, mitä harjoitteluun pitäisi sisällyttää ja mitä kaksikon voi antaa tehdä. Vilma ja Pinja olivat sairaalan ensimmäiset Afrikan ulkopuolelta tulevat bioanalyytikkoharjoittelijat ja ylipäätään länsimaiset vaihto-opiskelijat.

– Niinpä meitä neuvottiin tekemään sellaista, mitä saamme tehdä. Ja kun emme itsekään tarkkaan tienneet, mitä se on, välillä meni vähän arpomiseksi, Pinja sanoo.

Vilma ja Pinja ovat tarttumassa tähän ongelmaan. He aikovat tehdä opinnäytetyön Swazimaan vaihdosta. Ajatuksena on yhdistää Turun ammattikorkeakoulun harjoittelulle asettamat tavoitteet paikallisten opiskelijoiden harjoittelutavoitteisiin.

– Näin saisimme niistä yhteensopivat ja sellaiset, että niitä pystyy toteuttamaan Swazimaassa käytännössä, sanoo Pinja.

 Opinnäytetyö tarjoaa myös matkaoppaan kaltaista tietoa. Luvassa on vinkkejä jokapäiväisen arkielämän varalle ja matkustamiseen Swazimaassa ja lähialueilla.

On hyvä esimerkiksi tietää, että Mosambikin puolella poliisi on hyvin korruptoitunut: omaa passiaan ei pidä antaa heille pyydettäessäkään, sillä sen jälkeen joutuu maksamaan saadakseen sen takaisin.

Sekin kannattaa ottaa huomioon, että tiet saattavat olla hyvin huonossa kunnossa. Varomattomasti ajettaessa auton renkaat ja vanteet voivat rikkoutua. On myös hyvä muistaa, että eteläafrikkalaisessa Krugerin luonnonpuistossa hyeenat tulevat öisin syömään grillistä ruoantähteitä.

Vilma ja Pinja pääsivät tutustumaan paikallisiin ihmisiin heti ensimmäisenä viikonloppuna, kun majatalon emäntä kutsui heidät omille 60-vuotispäivilleen. Ne osoittautuivat rennoiksi kotibileiksi, jotka poikivat heti lisää kutsuja.

Paikallisten kanssa Vilma ja Pinja reissasivat muun muassa Mosambikiin kilpikonnien suojelurannoille. Etelä-Afrikassa he kävivät miljoonakaupunki Durbanissa ja Krugerin luonnonpuistossa, joka on yksi maailman suurimpia. Siellä he bongasivat Afrikan viisi isointa eläintä: sarvikuonon, norsun, kafferipuhvelin, leopardin ja leijonan.

Vilma ja Pinja kokivat matkustamisen turvallisimmaksi paikallisten kanssa, vaikka he eivät törmänneetkään vaaratilanteisiin.

– Etenkin osa sukulaisistamme oli huolissaan Swazimaan ja lähialueiden turvallisuustilanteesta, mutta me koimme Swazimaan turvalliseksi. Tilanne oli huonompi Etelä-Afrikan ja Mosambikin puolella, Vilma sanoo.

– Omaa järkeä saa tietysti käyttää. Kun teimme kahdestaan vuokra-autolla parin viikon roadtripin Etelä-Afrikan Johannesburgista Kapkaupunkiin, pidimme auton ovia koko ajan lukittuina, Pinja kertoo.

Etelä-Afrikan Durbanissa pääsi sukeltamaan pikkuhaiden ja jättikokoisten rauskujen sekaan.

Koko harjoittelujakso oli valtava elämys. Vilma ja Pinja ovat lähdössä Swazimaahan jälleen elokuussa – pääasiassa opinnäytetyön takia, mutta myös muista syistä. Kaksikko vie mukanaan pieniä leikkiautoja joko Mbabanen lähellä sijaitsevan vuoristokylän lapsille tai pääkaupungissa sijaitsevaan orpokotiin. He aikovat ostaa leluja myös paikan päältä, jotta rahat jäisivät sikäläisille käsityöläisille.

Ja totta kai on hauska päästä tapaamaan myös mbabanelaisia ystäviä.

Teksti Ulla Ojala, kuvat Pinja Puhtilan ja Vilma Vappulan kotialbumit

Swazimaa tai Eswatini

• Swazimaa on Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkia. Maassa asuu noin 1,4 miljoonaa ihmistä.
• Itsevaltainen kuningas Mswati III vaihtoi runsas vuosi sitten maan nimen eSwatiniksi. Sen pidempi muoto on Eswatinin kuningaskunta. Paikallisetkin ovat vielä epätietoisia siitä, kumpaa nimeä käyttää. Suomessa Kotimaisten kielten keskus suosittaa, että yleiskielisissä yhteyksissä voi käyttää edelleen vakiintunutta nimeä Swazimaa.
• Swazimaassa on seitsemän valtiollista sairaalaa. Lääkäreitä on yksi 30 000 henkeä kohden. Valtio, kansalaisjärjestöt ja yksityiset tahot tarjoavat lisäksi palveluita runsaalla sadalla klinikalla eri puolilla maata. Syrjäseuduilta on hyvin vaikea päästä terveyspalveluiden piiriin. Klinikka-autot ovat yksi vastaus ongelmaan.
• Lapsi- ja äitiyskuolleisuus on korkea. Tuhannesta vastasyntyneestä 85 kuolee alle vuoden vanhana. 589 äitiä 100 000:sta kuolee synnytykseen liittyviin komplikaatioihin.
• Tulonjako on erittäin epätasainen. Noin 70 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Yli puolet maan varallisuudesta on väestön rikkaimman viidenneksen hallussa.
• Swazimaa sijoittuu sijaluvulle 144 YK:n tuoreimmassa inhimillisen kehityksen indeksissä, jossa on mukana 189 valtiota. Eliniänodote on 58,3 vuotta.