Leikki luo luottamusta lapsen ja hoitajan välille – huono hoitokokemus voi vaikuttaa vielä aikuisenakin

Puhut dialogisen leikin puolesta. Mitä tämä luomasi käsite tarkoittaa, Johanna Olli?

Hoitotyössä on perinteisesti vahva ohjailun kulttuuri, leikkiä myöten. Sen sijaan dialogisessa leikissä luodaan jotain yhdessä eikä aikuinenkaan tiedä, mitä tapahtuu. Hoitaja heittää aikuisen roolinsa nurkkaan ja antautuu leikkiin.

Tutkin, miten aikuinen voi mahdollistaa lapsen kuulluksi tulemisen leikkitilanteessa. Huomasin, että jopa puhumaton kolmivuotias onnistui vuorovaikuttamaan hoitajan kanssa, kun hoitaja tarkkaili lasta hetken ja muutti toimintaansa. Edellytyksenä oli hoitajan herkkyys: lapsi kutsui leikkiin, ja hoitaja vastasi kutsuun toiminnan keinoin eli tavalla, jota lapsi ymmärsi.

Vaikka aineistoni lapset olivat lastenneurologisen osaston potilaita, tuloksiani voi hyödyntää lasten kanssa laajemminkin. Keskeistä on kuunnella lasta.

Dialogisessa leikissä aikuisen ja lapsen välille syntyy luottamussuhde. Leikkivällä lapsella on hauskaa, ja hän voi johtaa tilannetta.

Miksi luottamus on tärkeää hoitotilanteissa?

Turvallinen luottamussuhde pienentää traumojen riskiä hoitotoimenpiteissä. Kuulluksi tullut lapsi tietää, että hän on tärkeä ja hänet otetaan vakavasti. Jos lapsi tulee hoitotilanteissa ohitetuksi, vaikutukset voivat olla pitkäaikaisia. Hoitokokemuksesta jää huonot muistikuvat. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että ihminen ei halua aikuisenakaan huolehtia terveydestään ja hakeutua lääkäriin, vaikka sille olisi tarvetta.

Miten dialoginen leikki helpottaa hoitajan työtä?

Kokemukseni on, että jos hoitaja kuuntelee lapsen tarpeita, lapsi kuuntelee sen jälkeen vastaanottavaisemmin hoitajan ehdotuksia, kun tämä palaa aikuisen rooliinsa. Toki lapsen osallisuutta voi lisätä myös muilla keinoilla, eikä dialogisuus sovi kaikkiin hoitotilanteisiin.

Mikä innosti sinut tämän aiheen pariin?

Kun aloitin sairaanhoitajana lastenneurologisella osastolla 1995, halusin oppia lastenneurologian hoitotyöstä lisää. Hämmästyin, miten vähän tietoa oli. Uteliaisuuteni syttyi ja päätin tutkia asiaa. Väitöskirjan ensimmäistä osatutkimusta tehdessäni huomasin, että lapsi jäi hoitotyössä usein sivuhenkilöksi. Hänen tekemiään aloitteita ei nähty, sillä päähuomio oli järjestelmässä. Kun videoin hoitotilanteita tutkimustani varten, oivalsin, että käsissäni on tutkijan aarreaitta.

Miten hoitaja tai vanhempi voi parantaa omia vuorovaikutustaitojaan?

Meillä aikuisilla on taipumus kasvattaa, leikissäkin. Myös leikin pitäisi mennä ”oikein”. Tarkoitus on hyvä, mutta silloin unohdamme kuunnella.

Totutuista tavoista kannattaa päästää irti. Puhu vähemmän. Katso, mitä lapsi leikkiessään tekee, ja liity seuraan. Luota lapseen – jokainen lapsi osaa leikkiä.

Johanna Olli on terveystieteiden maisteri ja väitöskirjatutkija TYKS-säätiön tutkimusyksikössä. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee lapsen osallisuutta hoitotyössä. Hän on julkaissut yhdessä Sanna Salanterän, Liisa Karlssonin ja Tanja Vehkakosken kanssa tutkimusartikkelin Getting into the Same Boat – Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult-play Interaction, joka on osa väitöskirjaa. Artikkelin lyhennelmän voi lukea suomeksi täältä.