Jokainen lapsi ansaitsee arvokkaan lopun, Riikka Peltola sanoo. Kuolevan lapsen hyvä hoito on jo pitkään ollut yksikössä hänen vastuualuettaan. Kuvat: Jari Lifländer

Sairaanhoitaja vastasyntyneiden teholla: ”Olen hätäkastanut monia vauvoja”

Kuoleman kohtaaminen kuuluu monen hoitajan arkeen. Mitä pienelle vainajalle tehdään?

Sairaanhoitaja Riikka Peltola, 47, vastasyntyneiden tehohoitoyksikkö:

”Rohkaisemme ottamaan vauvan kuoleman hetkellä syliin, vaikka vanhemmat sitä arastelisivat. Usein he pelkäävät kiintyä vauvaan, mutta tutkimusten mukaan suremisessa auttaa, kun kiintymyksen kohde on konkreettinen.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Potilaamme ovat vastasyntyneitä, jotka eivät ole kotona vielä käyneetkään. Suuri osa menehtyneistä on keskosia tai sitten synnytyksessä on tapahtunut jotakin odottamatonta. Vuodessa yksikössä kuolee keskimäärin 16 vauvaa.

Vastuualuettani on jo pitkään ollut kuolevan lapsen hyvä hoito. Se ei pelottanut minua ja tuntui tärkeältä.

Kysymme etukäteen, kuuluuko perhe kirkkoon. Hätäkasteen voi antaa kuka tahansa kristitty, ja minäkin olen kastanut monia vauvoja. Yritämme rauhoittaa tilanteen, mutta joskus vauvaa joudutaan samalla elvyttämään.

Yksikössämme on pieni huone, kappeli, missä perhe saa hyvästellä vauvan ennen kuin hänet viedään obduktio-osastolle. Puhdistan pienen vainajan yhdessä vanhempien kanssa pumpulilapuilla, jos hänessä näkyy verta. Vaippa otetaan pois ja tarvittaessa vauvaa pestään. Joskus olemme vanhempien pyynnöstä kylvettäneet kuolleen vauvan.

Vauva kapaloidaan tai puetaan asuun, joita olemme saaneet lahjoituksina. Ne on tehty vanhoista häämekoista. Pienen jalkoja tai leukaa ei sidota kuten aikuisilla vainajilla.

Vauva asetellaan pahviseen arkkuun. Myös isovanhemmat tai sisarukset saattavat käydä häntä hyvästelemässä.

Meillä ei ole kiire. Lääkintävahtimestari käy hakemassa vainajan aikaisintaan kahden tunnin kuluttua. Muutaman kerran on ollut tilanne, jossa äidin on ollut vaikea luovuttaa vauva pois. Häntä on pitänyt siinä hellästi patistaa. Usein vanhemmat itsekin huomaavat, että vauva on jo erinäköinen, hän ei enää ole tässä.

Melkein kaikille vainajillemme tehdään ruumiinavaus. Se voi antaa arvokasta tietoa esimerkiksi geneettisistä tekijöistä, jotka saattavat vaikuttaa mahdolliseen seuraavaankin raskauteen.

Teholla on tsekkilistoja ja kuolemaa varten on omansa: mitä tehdä, miten kirjata, kehen yhteyttä? Nuorena hoitajana tehohoitotyön tekninenkin osaaminen jännitti. Kun hallitsee työn, on tietyt askelmerkit, joita seurata. Silloin kohtaamiseen jää enemmän tilaa. Toisaalta sanon nuorille hoitajille, ettei kannata liikaa jännittää, vaan olla oma itsensä, sillä esittäminen näkyy.

Kokemus on lisännyt varmuuttani olla läsnä. Saatan sanoa, että olen pahoillani eikä minulla ole sopivia sanoja, mutta olen tässä teidän kanssanne. Liikutun herkästi ja saatan itkeä. Siitä olen saanut joskus jälkeenpäin hyvää palautetta – tapahtuma koskettaa ammattilaistakin.

Ammatillisuus ei tarkoita tunteettomuutta, mutta hoitajasta ei saa tulla autettava. En voi itkeä enempää kuin lapsen vanhempi. Joskus hoitajan omassa elämässä on jotakin sellaista, ettei itseään pysty hallitsemaan. Silloin tilanteeseen pyydetään jotakuta toista.

Osalla vauvoista synnyinpäivä on sama kuin kuolinpäivä. Muistoja ei silloin ole paljon. Keräämme ne kaikki: rannekkeet ja nimikortit keskoskaapista, teemme jalanjäljet pahville, otamme valokuvan. Olemme askarrelleet pieniä kastevesipulloja. Jokainen yksikössä ollut vauva saa nuppupeiton, joka on vapaaehtoisten valmistama pieni peitto. Perhe on usein niin sokissa, ettei osaa ajatella näitä. Muistot eivät välttämättä kiinnosta heti, mutta kiinnostus voi herätä vaikka viiden vuoden kuluttua.

 

Kuollut vauva kapaloidaan tai puetaan vanhoista häämekoista ommeltuun asuun.

 

Vauvan ensimmäinen viikko on yleensä kriittisin. Kerromme tilanteesta vanhemmille rehellisesti. Jos jokin hoitokeino vielä on, sitä kokeillaan. Jos on tehty kaikki, se kerrotaan myös. Meidän on osattava lukea, mitä perhe siinä hetkessä kestää.

Tavoite on, ettei kukaan hoitaja tai lääkäri lähtisi vauvan kuoleman jälkeen kotiin ennen kuin tilanne on jaettu yhdessä. Joskus mietin tapahtunutta kotonakin, mutta en enää säikähdä sitä. Ajattelen asian läpi ja laitan pois. Itseäni auttaa kristillinen vakaumukseni: uskon, että päivämme on määritelty.

Muutimme alkuvuodesta uusiin tiloihin. Vanhemmat pystyvät yöpymään täällä, kun ennen heidän piti lähteä yöksi kotiin. He tulevat entistä tutummiksi.

Vauva on meille pääasia, ja välillä koen riittämättömyyttä siitä, ettei perheelle pysty antamaan tarpeeksi tukea. Toisaalta saamme vanhemmilta paljon positiivista palautetta. He ovat nähneet kaiken tekniikan, ympärillä pyörivät hoitajat ja lääkärit ja ymmärtävät, että teimme kaikkemme.

Toivon, että tulevaisuudessa voimme panostaa enemmän perheen jälkihoitoon. Annan aina lapsensa menettäneitä auttavan Käpy-yhdistyksen esitteen ja kysyn, saadaanko sieltä olla yhteydessä. Meillä on myös ihana sairaalapappi.

Me soitamme neuvolaan ja kerromme kuolemasta, ettei vanhemman tarvitse sitä tehdä. Kuukauden kuluttua omahoitaja soittaa perheelle ja kysyy kuulumisia. Silloin hautajaiset on yleensä pidetty ja mielessä voi olla jotakin kysyttävää saadusta hoidosta.

Ammattilaisena kuoleman hyväksyy helpommin, jos tietää, että vauva oli niin epäkypsä, ettei selviämisen mahdollisuuksia ollut. Äitinä pääsen kiinni perheen suruun, mutta en voi sanoa, että tiedän, mitä koette, sillä se ei ole totta. Voin sanoa, että olen nähnyt useita vauvansa menettäneitä ja että siitä voi selvitä. Suru on olemassa aina, mutta se muuttaa muotoaan.”

Riikka Peltola on töissä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.

Lue lisää:

Kaikkeen ei ensihoitajakaan totu: "Jotkut osoitteet jäävät mieleen"

Kokenut hoitaja palvelutalosta: "Näen lähestyvän kuoleman usein silmistä"

 

Mainos
Mainos