Hoitotyön hetket, jolloin kaikki on kohdallaan

Hoitotyössä on paljon muistelemisen arvoisia hetkiä. Sellaisia, jolloin kaikki on hetken kohdallaan. Yleensä ne ovat tarinoita potilaiden toipumisista, sujuvista työpäivistä tai selviämisestä täpärästi ja ehjin nahoin työvuorosta kotiin. Mitä enemmän hoitajavuosia kertyy mittariin, sitä enemmän tällaisia hetkiä voi löytää plakkaristaan.

Muistan jo opiskeluajalta ensimmäiset tällaiset hetket. Muun muassa sen, kun neurologian osastolla hoidettiin poikaa, jolla oli todettu autismi. Hän kommunikoi heikosti, eikä antanut vieraiden ihmisten koskea häneen. Sain poikaan opiskelijana erityslaatuisen kontaktin. Äidin ja osaston hoitajien ällistykseksi nostin yhtenä päivänä pojan syliini. Sellainen ele voi olla monen perheen arjessa pieni ja arkinen, mutta tälle pojalle iso luottamuksen askel.

Valmistuttuani muistan hoitotyöstä hetkiä, jotka eivät todellakaan olleet menossa kohdilleen. Silloin joku työkavereista huomasi, ettei päiväni ota sujuakseen, hoidettavaa oli liiaksi tai tiettyjen potilaiden kanssa kului odotettua enemmän aikaa. He kysyivät, tarvitsenko apua tai tulivat pyytämättä ja vähäeleisesti auttamaan ja jakamaan taakkaa. Niitä kiitollisuuden tunteeseen liittyviä hetkiä on helppo muistella lämmöllä.

Muistan myös ensimmäisen sydänpysähdyspotilaan, joka kaikista elvytystoimista huolimatta menehtyi. Kuolinajan ilmoitusta seuraava epäonnistumisen tunne oli murskaava. Siinä hetkessä elvytystä johtanut lääkäri kiitti kaikkia läsnä olleita hyvin tehdystä työstä. Kaikki inhimillisesti mahdollinen on tehty, mutta potilas ei siitä huolimatta ollut pelastettavissa, hän totesi potilasta ja työryhmää kunnioittavalla äänellä. Siinä hetkessä oli vaikea ajatella kaiken olevan kohdallaan. Hetki oli omasta surusta ja pettymyksestä huolimatta silti hyväksyttävä.

Kaikki hoitotyöhön liittyvät hetket eivät tosin mahdu työaikaan. Näin tapahtui eräänä kesäisenä päivänä kadulla, kun eräs nuori nainen moikkasi minua. Tuntemattomalta vaikuttanut nainen otaksui aivan oikein, etten varmaan tunnistaisi häntä. Hän kertoi olleensa vuosia aiemmin potilaani. Nyt hän oli ollut kahdeksan vuotta kuivilla ja saanut elämänsä kuntoon. Siinä hetkessä oli helppo ihailla hänen selviytymistarinaansa ja sisukkuuttaan koota elämänsä sirpaleet takaisin yhteen.

Ylipäätään hoitajavuosiin liittyy iso määrä päiviä, jolloin työtahti on ollut kova ja tekemistä riittänyt. Parhaimmillaan työporukka on hitsautunut yhteen, jokainen on lunastanut paikkansa työtiimissä ja hoitotyö on tehty potilaiden mielestä mallikkaasti. Toisina päivinä jo ulko-ovesta sisään astuessa on aistinut rauhallisen tunnelman. Ensimmäinen vastaan tuleva potilas on vaikuttanut tyytyväiseltä. Hetken kaikki on ollut kohdallaan.

Lue myös: Hoitotyö muuttaa ihmistä. 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.