Kipu sanojen ulottumattomissa – masennuksen hoito vaatii sairaanhoitajalta joskus valmiutta kulkea rinnalla pimeydestä kohti valoa

Astuessani keikkasairaanhoitajana psykiatrisen sairaalan käytäville kohtaan usein masentuneita potilaita, jotka ovat täynnä kivuliaita tarinoita. Ne eivät näy aina päällepäin, mutta kätkevät sisälleen syvän toivottomuuden ja pimeyden. Masennuksen hoito on haastava matka, joka koskettaa syvästi myös hoitajaa.

Masennus on sairaus, joka voi olla hiljainen ja näkymätön. Kun kohtaan syvästi masentuneen potilaan, näen hänen silmissään kipua, joka tuntuu olevan sanojeni ulottumattomissa. Usein potilaani kasvoilla kuvastuu tuska ja voimattomuus, mutta masennus voi kätkeytyä myös kauniin hymyn ja puuhakkuuden taakse. Sairaus on salakavala.

Masentuneen potilaan hoitaminen vaatii herkkyyttä ja empatiaa. Tärkeintä on kuunnella sanoja, jotka jäävät sanomatta, ja tulkita niitä tunteita, jotka eivät löydä ilmaisua. Se on ymmärtämistä ja hyväksymistä, jolla tehdään toiselle tilaa tuntea olonsa kuulluksi ja nähdyksi.

Hoitajan rooli masentuneen potilaan hoidossa on monitahoinen. Lääkehoidon ja omahoitajuuden ohella tarvitaan joskus kädestä pitäen tukea ja kannustusta. On hetkiä, jolloin potilaan edistysaskeleet ovat pieniä ja tuskaa täynnä. Juuri silloin on tärkeintä olla läsnä ja pysyä rinnalla – kulkea pimeydestä kohti valonpilkahduksia.

Palkitsevinta on nähdä masentuneen silmien syttyvän pienenkin toivonkipinän myötä. Hetket ovat kovan työn takana ja pieniä voittoja epätoivon ja itsesyytösten keskellä. Ne jäävät mieleen ja lämmittävät sydäntäni silloinkin, kun päivät ovat sairaanhoitajana raskaita ja työkuorma tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Toisaalta on myös hetkiä, jolloin tunnen voimattomuutta ja surua, kun en voi poistaa sietämätöntä tuskaa, jota potilaani kantavat mukanaan. Masennus on sairaus, joka ei aina anna periksi helpolla. Siksi minun on hoitajana hyväksyttävä, etten voi ratkaista kaikkea. Lopulta on niin, että potilaan on itse tehtävä kaikkein suurin työ toipumisensa eteen.

Masentuneiden potilaiden hoitotyö on opettanut minulle paljon. Se on opettanut ymmärtämään ihmismielen monimutkaisuutta, traumatisoitumista ja kriisejä. Sitä, kuinka pienetkin eleet voivat merkitä paljon. Se on opettanut myös arvostamaan jokaista hetkeä ja jokaista potilasta, sillä jokainen heistä on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin on.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.