Kuva: Canva

Kuuntele hoitajaa!

Saan jatkuvasti hälyttäviä viestejä hoitajilta. Heidät kampitetaan monessa mutkassa, kun päätöksiä tehdään. Hoitajien ääni tuntuu hukkuvaan sote-alan valkoiseen kohinaan. Siitäkin huolimatta, että olemme terveysalan suurin ammattiryhmä.

Toistuva viesti on, ettei meitä kuunnella riittävästi. Toisaalta hoitajien on oltava strategisia, taktisia ja sanottava, että nyt on kuunneltava. Niin, että viesti kuullaan, se muuttaa asioita ja hoitohenkilöstön ääni kuuluu kovaa ja kauas. Se edellyttää, että rivit ovat suorassa hoitajakollegoiden kesken.

Olen huolissani siitä, etteivät hoitajat näy riittävästi mediassa. Siihen on syynsä lakiviidakossa, työpaikkakulttuurissa ja hoitajien ammatti-identiteetissä. Mutta. Kuten aiemmin kirjoitin: Jollei hoitajista löydy some- ja mielipidevaikuttajia, luovutamme kaiken vallan määritellä itsemme, työmme ja asiantuntemuksemme muiden ihmisten ja ammattiryhmien käsiin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Journalisteja löytyy, jotka kirjoittaisivat mielellään hoitotyöstä. Hoitajia taas ei riitä haastateltaviksi. On selvää, että jollei avaa suutaan, niin ei myöskään tule mediassa kuulluksi. Sama koskee omaa työpaikkaa. Omaa hoitotyön asiantuntijuuttaan on osattava tuoda esiin rakentavalla, mutta napakalla tavalla. Muutosta työolosuhteiseen ei muuten tipu.

Yhä harvempi työnantaja voi sanoa, että lähtevien hoitajien tilalle on uusia jonossa oven takana. Hoitajista on tullut uusimman ammattibarometrin mukaan pula-ammatti. Kaikkein eniten Suomessa on pulaa sairaanhoitajista ja terveydenhoitajista. On siis vihoviimeinen hetki kuunnella hoitohenkilökunnan tarpeita ja vastata niihin. Muussa tapauksessa osaajat ja hoitoalan asiantuntijat loppuvat paikkakunta toisensa jälkeen Suomessa käsiin.

Koronakriisistä vielä sen verran, että keväällä hoitajilla oli tsemppi päällä. Hoitovelan kasvaessa ja korona-aallon noustessa uudelleen, iskee hoitohenkilökuntaan pakostakin väsymys. Koronakriisin vaikutukset kun eivät heti lopu hoitoalalta, kun muu yhteiskunta on aikanaan avautunut. Silloin tarvitaan porkkanaa, ei keppiä, jotta hoitajat jaksavat pitää huolta kansalaisista, heidän terveydestään ja kansantaloudesta. On osattava kuunnella, mikä palkitsee ja hoitaa uupuneita ja osin myös traumatisoituneita hoitajia.

Vastuuta ei tässäkään asiassa voi pakoilla. Vastuu äänenkäyttämisestä on meillä hoitajilla. Kukaan muu ei tiedä, miltä tuntuu astua poikkeustilassa COVID-19 tautia sairastavan tai sairaudesta epäillyn potilashuoneeseen tai kotiin. Silloin ei ole kyse ihan tavallisesta työpäivästä. Sen seurauksista on osattava puhua vaitiolovelvollisuutta rikkomatta niin, että hoitajan huolet kuullaan.

Usein kuulen myös toisteltavan, että hoitajia on kuultu työpaikalla ja hoitajat ovat mukana kehittämässä toimintaa. Aito kuuleminen tarkoittaa sitä, että asiat todella kehittyvät työpaikalla paremmiksi muutenkin, kun paperilla ja juhlapuheissa. Se syntyy vuoropuhelusta, jossa pyritään hoitajan työn kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Joillain työpaikoilla paras mahdollinen on saavutettu, mutta kaikkialla ei tai saavutettu taso ei ole riittävä. Jälkimmäisistä työpaikoista hoitajat äänestävät nyt jaloillaan.

Toivoa siis sopii, että työantaja on hoitaja-pulassa kuin magneetti, joka vetää hoitajat puoleensa. Parhaiten se onnistuu kuuntelemalla, millaisia työsuhde-etuja hoitajat arvostavat. Mikä saa hoitajat jaksamaan, miten luodaan työpaikalle reilu meininki ja miten tuetaan hoitajien urakehitystä. Koronakriisin ja hupenevien hoitajaresurssien keskellä ainoa neuvoni siis on: kuuntele osaavaa hoitajaa niin kauan, kun on ketä kuunnella.

Lue myös: Mistä saadaan hoitajia, jotka jäisivät hoitoalalle?

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Yksi vain kuva

Hei. Kiitos mainiosta tekstistä. Aloitetaan lopusta. Työn antaja "arvostaa" kunnianhimoista työntekijää. Opiskella saat omalla ajalla, vaikka kyse olisi itsensä ja työnsä kehittämisestä. Työnantaja vielä kuvittelee näin saavansa pidettyä työntekijän töissä. Koulutus päiviä ei saa ja jos sinne pitkän purnaamisen jälkeen pääset ei uusilla koulutuksesta saaduilla ajatuksilla ole tilaa arjessa. Liian moni on jo niin urautunut ettei uusi kiinnosta. Silti pitäisi olla koko ajan kehittämässä.
Uusi vastaanoton toiminta on ylhäältä päin saneltu uhkasakon nojalla. Työntekijöitä ei ole kuultu, nyt tilanne on se että yksitoisensa jälkee lähtee hoitajat ja lääkärit kävelemään. Pienellä paikkakunnalla kun ei muutenkaan ole riittävästi henkilökuntaa, on ne vähätkin nyt jättämässä uppoavan laivan. Muutosta ei ole tulossa johto sitä mieltä että tilastot näyttää hyvältä, muulla ei tunnu olevan merkitystä. Kiitos koronan ei Suomessa kohta ole enää osaavaa henkilökuntaa systeemin pyörittämiseen...

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Kiitos, kun kommentoit. Tämä on valitettavasti hyvä esimerkki siitä, ettei henkilökuntaa ole riittävästi kuunneltu.

Käyttäjän Katja kuva

Olet oikeassa. Täytyy tehdä jotain ja pian. Haluan kertoa oman tarinan: pyrin pois alalta.

Työskentelin keväällä etulinjassa, kuten moni hoitaja. Työpaikkani oli keskus-sairaalan tehostetun valvonnan osasto. Meillä meni samoin, kuin muillakin: pelko, väsymys, ristiriitaiset ohjeet, suojavarusteiden vähyys, uupuneet ja ahdistuneet työkaverit, lisäkädet joita on siirretty kolmen päivän pikaperehdytyksen jälkeen esim silmäpolilta...

Tässä vaiheessa haluan sanoa, että rakastan työtäni. Ei koskaan ennen tätä kevättä minulle ole tullut mieleenkään vaihtaa alaa.

Kerran yövuorossa istuin "muovipussi"varusteissa ja kahdessa maskissa valvomassa koronapotilastani. Olin väsynyt ja minulla oli kuuma. En voinut hengittää, koska olin joillekin M3 maskin aineelle allerginen ja jouduin pitää sen alla vielä kirurgista maskia, ettei M3 maski pääse kosketuksiin kasvojeni ihon kanssa. Siinä yönä minä en päässyt vessaan enkä juomaan 9 tunnin ajan, koska työkavereillakin oli kiire, eikä kukaan kerinnyt "päästää" minua tauolle. Juoda ei tietenkään saanut samassa huoneessa potilaan kanssa, koronasta ei tiedetty vielä tarpeeksi ja ohjeet olivat joskus eriskummaliset. Silloin ekaa kertaa ennen seuraavaa vuoroa ahdisti mennä töihin. Tuli ajatuksia mitä jos lähtisin vaihtamaan työpaikkaa. Muutenkin tehovalvonta on raskas paikka, koska potilaat haasteellisia, sekavia paljon, ilkeitä hoitohenkilökunnalle ja joskus jopa väkivaltaisia. Kuitenkin ajattelin, että selviän ja pärjään, työ oli minulle mieluinen.

Sitten mediassa alkoi pyöriä uutisia kuinka muissa maissa hoitajia palkitaan. Joissain jopa kymmenillä tuhansilla euroilla. Ajattelin no, ei varmaan niin paljon, mutta saamme kiitosta, kun korona väistyy. Myös TEHY huuteli kovaan ääneen neuvoitteluistaan ja kuinka se palkankorotuksia meille saa. Se oli lohduttavaa, koska juuri ja juuri toimeen tulevana kolmen lapsen yksinhuoltajana, halusin myös saada vietyä lapseni lomalle joskus niin, ettei tarvitse velkaa sitä varten ottaa. Että olisi varaa.

Sitten näin pääministerin kertovan kuinka minulta on viety ihmisoikeudet. Ettei mulla ollutkaan enää oikeutta lepoon, lomaan tai irtisanomiseen kohtuullisessa ajassa. Se oli pelottavaa! Mediassa puhuttiin kuinka hoitajat ovat rinnastettavissa sotilaisiin. Sitten TEHYn neuvoittelut meni miten meni, huudettu suurista voitoista ja oma TES on joo, jees, mutta mitä se minua lämmittää? Kiky tuntien poisto on vain olemassa olevien ja joskus menetettyjen oikeuksien takaisiin saaminen. Ahdistus kasvoi ja kasvoi.

En kokenut, että olen rinnastettavissa sotilaisiin, tai jos olisikin niin ei sotilaita pakoteta uhraamaan itsensä lisäksi myös perheensä. Minulla oli huoli läheisistäni. Nämä yllämainitut: epäarvostuksen kokemus (pakkityö, ei palkankorotusta) ja pelko läheisten puolesta ajoivat mut hakemaan niin uutta työpaikkaa, kuin myös uudelle alalle kouluun.

Ja minä pääsin. Insinööriksi opiskelemaan. Ja työpaikka vaihtui myös. Koulussa, kun esittäydyimme ensimmäistä kertaa toisillemme paljastui, että noin kolmas osa meistä on akuutti- tai tehohoitotyön sairaanhoitajia. Ja opettaja sanoi, että häntä hirvittää, sillä tämä sama ryhmän taustaammatillinen jako on kuulemma sen koulun lähes jokaisessa uudessa ryhmässä samanlainen.

Toki työnantajat sanovat, että tulijoita riittää. Joo niitä riittää, tulijoita, mutta kun osaaminen karkaa alalta ja jotta olisi ammattitaitoinen esim tehohoitaja , hoitajalla tulisi olla noin 3 vuotta kokemusta tehohoidosta. Koska siinä ajassa eteen tulee tarpeeksi tilanteita. Pikakäsiä perehdytetty kyllä keväällä, mutta ne ovat vain auttajia, ei heistä ole kantaa vastuuta potilaasta eikä heitä voida siihen velvoittakaan. Uudet innokkaat opiskelijat ja just valmistuneet puhkuavat tarmoa kyllä, mutta hekin tarvitsevat aikaa tullakseen varmoiksi ammattilaisiksi. Mutta mitä tapahtuu, kun lähiaikoina suuri osa meidänkin kouluryhmästä jää opintovapaalle? Jos trendi todellakin on tämä, mitä opettaja kertoi? Kuka meitä hoitaa?

Kaikesta hauskinta on se, että minulla on edessä työharjoittelu insinöörinä. Se on muuten palkallinen, samoin kuin lopputyöstäkin maksetaan palkkiota. Ja se harjoittelupalkka... On isompi, kuin minun, yli 12 v. monipuolista lisäkoulutusta ja kokemusta omaavan hoitajan palkka !

Haluaisin esittää kysymyksen, ja herättää keskustelun siitä, miksi minun pitäisi jäädä hoitoalalle? Jotta eläisin köyhyysrajan yläpuolella minun pitää luopua illoistani ja viikonlopuista ja elää 1-4 viikon jaksoissa niin, etten voi koskaan varmaksi kertoa kellekään pääsenkö kahden kk vkl johonkin... jos pidän vkloput ja teen päivätyötä minulle jää 1700 e/kk elämiseen lasten kanssa. 900 maksan asumiskuluista. Työn arvostus lienee myös näkyvissä jo opiskelijoista ollut, ilmaista työtä teetettiin minulla silloinkin pitkät pätkät. Kutsumus? Mikä kutsumus ja kuka kokee olevansa oikeutettu sanoa, että hoitajan täytyy tehdä duunia koska kutsumus! Mutta mitkä ovat muut syyt, jotka pitäisivät minua alalla? Ei niitä oikeastaan ole, mutta kuulisin mielelläni, jos joku keksii jotain sellaista syytä , mitä minulta meni ohi. Työ on minulle kuitenkin rakas 🙂

Tämä ala on oikeasti pulassa. Muuttaa täytyy paljon. Filippiinihoitajilla voi toki jonkinverran pulaa jossakin paikoissa paikata, muttei se ole ratkaisu kaikkeen pulaan.

Käyttäjän Katja kuva

Tarkenna vielä:
1700 e jää käteen verojen jälkeen. Niistä sitten 900 maksan asumiskuluista. Kk käteen palkasta minulle jää 800 euroa. Onko se riittävä korvaus itseni ja läheisteni uhraamisesta?

Käyttäjän Vierailija kuva

Aamen tälle.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Kiitos tarinasi jakamisesta. Juuri näistä syistä päättäjien pöydissä tulisi kuunnella hoitajia.

Käyttäjän Karoliina kuva

Itku meinasi päästä kun luin kommentiasi! Olen itse samassa tilanteessa paitsi etten vielä ole hakenut koulupaikkaa! Itkettää ja ahdistaa mennä töihin! Rakastan työtäni mutta en vain jaksa sitä enään tehdä! Annat itsestäsi kaiken eikä sekään riitä ja kiitosta/arvostusta et saa koskaan! Tuntuu todellakin että on vain kertakäyttöinen hoitaja, kun on kulutettu loppuun niin vain uusi jonosta käyttöön. Pelottaa myös että omassa työyksikössä en todellakaan ole ainoa joka tuntee olevansa loppuun kulutettu ja haaveilee uudesta elämästä toisessa ammatissa..

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Tuntuu tosi kurjalta lukea, että hoitajan todellisuus on sitä, että itkettää ja ahdistaa mennä töihin.

Mainos
Mainos