Kuva: Canva

Sairaalan parkkipaikalla on elämää ja suuria tunteita

Keikkasairaanhoitajana oikaisen sairaalan parkkipaikan kautta aamuvuoroon. Sairaalan parkkipaikalla on elämää, vaikka se on ruma ja kolkko. Siellä voi kokea myös suuria tunteita.

Ensimmäisenä näen yöhoitajat suunnistamassa lasittunein silmin autoilleen. He ovat tehneet pitkän ja raskaan työvuoron muiden nukkuessa. Harvalla heistä on mielessä muu kuin oma ihana vuode ja siihen rojahtaminen.

Mietin usein, miten turvallista yökköjen autoilla parveilu aamuliikenteessä on. Tiedetään, että hoitajan tapaturmariski nousee 12 tunnin työvuoron jälkeen kaksinkertaiseksi. Eikö sairaala voisi järjestää heille jonkinlaista kuljetusta kotiin, pohdin mielessäni.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Seuraavaksi näen arvokuljetuksen. Pientä nyyttiä tuodaan synnäriltä ylpeänä kohti autoa. Katson väsynyttä, mutta onnellista paria. Mietin, miten vauvan mukana sairaalassa syntyy myös perheitä, isiä ja äitejä. Miksi he kotiutuvat sairaalasta näin aikaisin?

Samalla mieleeni muistuu ikimuistoinen kerta, jolloin työkaverini toimivat ennen työvuoroon tuloaan hätäsynnytystiiminä. Vauva päätti syntyä autonpenkille. Ja missäpä muualla kuin sairaalan parkkihallissa.

Yhdessä ohittamassani autossa istuu hiukseton ja ruituneen näköinen pieni nainen. Hänen poskilleen vierivät kyyneleet, vaikka hän yrittää estää niiden tuloa. Tekisi mieli pysähtyä lohduttamaan häntä, mutta minun on kiirehdittävä pukukopin kautta aamuraportille.

Ei ole aivan harvinaista, että sairaalan parkkipaikalla romahdetaan. Oma auto on turvapaikka, jossa istutaan joskus pitkään shokissa. Syöpä on levinnyt, MS-tauti pahentunut tai maailman rakkain ihminen on juuri kuollut.

Ajatus autossa yksin itkevästä ihmisestä ei jätä minua mielenterveyshoitotyön ammattilaisena rauhaan. Onko sairaalassa riittävästi tilaa ja aikaa kaikenlaisille tunteille? Ammattilaisia, joiden seurassa voi purskahtaa kontrolloimattomasti itkuun kuultuaan huonot uutiset. Nyt sille on usein tilaa vasta sairaalan lohduttoman kolkolla parkkipaikalla.

Seuraavaksi vastaan astelee huojentuneelta vaikuttava perhe. Hyviä uutisia päivystyskäynniltä, ajattelen mielessäni. Oire on ollut vaaraton, läheltä piti -tilanteesta on selvitty, henki on pelastunut tai toimenpide on onnistunut suunnitellusti. Heistä huokuva tunne-ero on valovuoden päässä viereisessä autossa juuri itkuun purskahtaneesta naisesta.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Elämä on arvoituksellinen, lyhyt ja arvokas. Onni kätkeytyy sairaalassakin arjen pieniin piiloihin. Näine mietteineni saavun määränpäähäni osastolle. Tekemään tärkeää ja arvokasta työtä. Kohtaamaan jo sairaalan parkkipaikalla vastaan ryöpsähtävän kuoleman, elämän ja suuret tunteet.

Lue myös: Kasvoin vähitellen sairaanhoitajaksi

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Mainos
Mainos