Tiistai-iltana Istanbulin Atatürkin lentokentällä kolme terroristia aloittivat silmittömän ampumisen ja räjäyttivät sitten itsensä. Olin samalla lentokentällä päivää aiemmin.
Atatürkin lentokentän terrori-isku viattomien ihmisten joukkoon on raukkamaista pelkuruutta.
Iskussa on tämän hetkisen tiedon mukaan haavoittunut 150 ihmistä ja kuollut 36 ihmistä.
Selkäpiitä karmii ajatus, että olisin voinut olla yksi heistä. Silti ensimmäinen ajatukseni on eilisessä iskussa haavoittuneiden, kuolleiden ja heidän läheistensä luona.
Silmieni edessä vilisevät maanantaina Istanbulin lentokentällä rakkaitaan hyvästelleet ihmiset, vanhempiensa kanssa matkustaneet pienet lapset ja iloiset lomaseurueet. Mitä väärää he tekivät terroristeille? Eivät mitään, ja siksi teko tuntuu uskomattomalta vääryydeltä.
Haluan kunnioittaa terrori-iskun kokeneiden surua ja tuomita yksiselitteisesti terroriteon. Tein samoin Brysselin lentokenttään kohdistuneen terroristi-iskun aikana. Mielipiteeni ei ole muuttunut.
Ajatus terrori-iskusta lentokentällä on ahdistava, surullinen ja kauhistuttava. Pelko on tunne, jota terroristit toivovat kylvävänsä. Pelkoa enemmän tapahtunut kuitenkin muistuttaa elämän olevan pienestä kiinni.
Terrori-isku nostaa pintaan ajatuksen, että jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen.
Jokainen aamu tulee iloita siitä, että uusi päivä on edessä. Se on mahdollisuus muuttaa pieni pala maailmaa paremmaksi. Muussa tapauksessa pahat ihmiset, kuten Atatürkin terroristit, voittavat.
Iltaan mennessä voi osoittaa empatiaa, iloa ja syvää kiitollisuutta ympärillä oleville ihmisille. Terroristiteon tulee koskettaa, jotta voi valita sen aiheuttaman ideologian ja pahuuden vastustamisen.
On inhimillistä ja oikein vastustaa tappamista ja silti uskoa elämässä ja ihmisissä olevaan hyvyyteen.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
