Unsplash: Zdenek Machacek

Ei saa kiusata!

AIKAISEMMIN pohdin, kuka vastaa työilmapiiristä, ja totesin vastuun olevan jokaisella työtä tekevällä yksilöllä. Johtajilla on velvollisuus seurata sitä, miten työyhteisö ja sen yksilöt voivat. Heidän tulee reagoida ja puuttua, kun huomataan asioiden kulkevan väärään suuntaan. Omalla esimerkillään ja kulloisenkin työyhteisön pelisäännöillä johtajat asettavat raamit käyttäytymiselle. Luulisi asian olevan siis hyvin yksinkertaista. Mennään töihin, tehdään työ niin hyvin kuin osataan ja siinä samassa käyttäydytään hyvin ja kunnioitetaan kollegaa. 

MIKSI TYÖILMAPIIRI on kuitenkin niin monessa sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikassa huono? Mittarit ja kyselyt kertovat nimittäin tällaisesta. Eikö tunnukin oudolta, että juuri ihmisten kanssa ja hyväksi työtä tekevät ammattilaiset eivät saa keskinäistä yhteistyötään toimimaan? Ammattilaiset, jotka ovat siis pitkälle koulutettuja, rautaisia ihmissuhdetyön osaajia, käyttäytyvät huonosti toisiaan kohtaan ja kiusaavat. Aikuiset ihmiset. 

SUOMESSA KIUSATAAN kollegaa useammin kuin muualla Euroopassa. Aika surullista – ja noloa – olla tällaisen tilaston kärkipäässä. Meillä on erilaisia lakeja, suosituksia ja säädöksiä työelämää ohjaamassa. On ohjeita erilaisista toimenpiteistä, interventioista ja sanktioista, jos sääntöjä rikotaan. Miksi asiaa ei silti saada järjestymään ja esimerkiksi työpaikkakiusaamista loppumaan? 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mietinkin, löytyykö kiusaamiseen sekä huonoon käytökseen tiedostamattomia syitä ja taustavaikuttajia, joita emme tunnista? 

MONI TYÖ tällä alalla on henkisesti hyvin kuormittavaa. Työstä aiheutuva, kasaantuva stressi lisää myötätuntouupumuksen todennäköisyyttä. Myötätuntouupunut saattaa muuttua jossain vaiheessa kyyniseksi suojatakseen itseään. Joku kokee burn outin.

Henkisesti äärirajoillaan työskentelevä ihminen ei varmastikaan jaksa olla hyvä kollega. Joku tiuskii, muuttuu alati negatiiviseksi ja kaikesta valittavaksi, vetäytyy omiin oloihinsa. Matala palkka vaativasta työstä ja vähäinen työstä saatu arvostus saa jonkun kyllästymään työhön. Miksi antaa parastaan, kun työnantajakaan ei sitä tee? Koska palkka on kuitenkin hankittava, jäädään työhön ja paha olo jaetaan auliisti eteenpäin työtovereille. Samalla mielentila tarttuu kollegoihin ja tunnetila alkaa olla kollektiivisesti negatiivisen puolella. Kun yhtälöön lisätään jatkuvat organisaatiomuutokset, sote-väännöt ja tehokkuusvaatimukset, on resepti valmis. Tämän reseptin lopputulos on, valitettavasti kyllä, kitkerän makuinen. 

IHMISEN PAHA OLO tuppaa purkautumaan jollain lailla, johonkin. Joku päätyy sairaslomalle, yksi käyttäytymään epäammatillisesti ja toinen alkaa kiusata työtoveriaan. Kiusaamiselle tulee työpaikalla kuitenkin olla nollatoleranssi. Huonoa käytöstä ja kiusaamista kuulee liian usein selitettävän sillä, että ”hän on voimakas persoona” ja että ”hän on sellainen, mutta osaa tosi hyvin työnsä”. Meistä varmasti ihan jokainen on kuullut nämä lauseet ja lausunut niitä myös itse. 

KIUSAAMINEN ON AINA VÄÄRIN. Eikä se ole uhrin vika. Kiusaaminen heikentää koko työyhteisön hyvinvointia - puhumattakaan kiusaamisen kohteeksi joutuneen yksilön hyvinvoinnista. Kiusaaminen on aikuisellekin henkisesti vaikeaa. Se jättää arvet ja syö luottamusta kanssaihmisiin.

Ja kuten tiedämme - luottamus ei rakennu helposti uudestaan. 

Kommentit

Käyttäjän Sisko kokko kuva

Täyttä asiaa! Aina työporukasta löytyy valittajia ja turhan nipottajia jotka läsnäolollaan/puheillaan myrkyttävät työilmapiiriä. Mihin on hävinnyt avoimuus/rehellisyys/rehtiys....palavereissa ei puhuta asioista/anneta palautetta mutta sen jälkeen kyllä on mielipiteitä asiasta jos toisesta.

Käyttäjän Hoitsu vaan kuva

Nipottajan myrkyttävään käytökseen puuttumalla, saa itse niskaan kiusaajan syytteet! Nipottaja kertoo pomolle olevan työpaikkakiusattu ja näin paha soppa on valmis. Työpaikalla hiljaisesti hyväksytään myrkyttäjän käytös, pelkäämällä konflikteja. Kuka siis on uhri?

Käyttäjän Apila kuva

Valitettavasti myös harjoitteluun tulevat opiskelijat saavat tuntea nahoissaan tuon toisten kollektiivisen pahan olon. Ei ole harvinaista, että opiskelijan aloittaessa osastolla hänelle näytetään nurjaa naamaa, hänelle tiuskitaan ja hänen kuullen valitetaan harjoittelijoiden suuresta määrästä. Itse olen tämänlaista opiskelijana kokenut, ja voin kertoa alkaneeni miettiä, haluanko edes valmistua alalle, jos minusta tulee samanlainen hapannaama. Mksi edes pitää määrätä ohjaajaksi se kaikista sosiopaatein tai eniten työhönsä kyllästynyt ihminen? Voin kertoa, että itselläni haavat kestivät parantua monta vuotta näiden kokemusten jälkeen, kun joissain paikoissa simputettiin, naljailtiin ja sanottiin kehityskohteista, että olen niissä huono. Toki koin paljon hyvääkin! Hoitajan kuuluisi olla roolimalli opiskelijalle! On noloa, että juurikin alalla, jonka osaajien pitäisi olla, kuten sanoit, ihmissuhdetaitojen ammattilaisia, kohdellaan vasta-alkajia kuin heillä ei olisi ihmisarvoa. Alalla on huutava puute työtekijöistä. Mitä tapahtuu, jos yksilö jo opiskeluaikana saa alasta huonon kuvan? Hyvän kohtelun ei pitäisi olla luksusta, vaan itsestäänselvyys.

Käyttäjän kukkis kuva

Olen miettinyt, että mistä johtuu yli edustettuna juuri hoitoalalla kiusaaminen, vähättely, epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus jne? Puuttuuko johtamisen taito? Siihen ei voi vedota että ollaan ns naisvaltaisella alalla, sitä on moni muukin ala ja silti yhteistyö ja johtaminen on onnistunutta.
Hoitoala on menettänyt vetovoimaisuutensa, eikä pieni palkka ole ainut syy. Kun työvuorosuunnittelu on työntekijää kuuntelematonta samoin työn kehittäminen ja organisointi on johtolähtöistä joihin työntekijällä ei ole sanottavaa ollaan tilanteessa jossa voidaan puhua täydellisestä epäonnistumisesta. Rakastan hoitotyötä, mutta en halua tappaa sillä itseäni, joten opiskelen työnohessa muuta alaa ja toivon poistuvani hoitotyön markkinoilta mahdollisimman pian.

Käyttäjän Tahtomattaan kiusaajan viitan kantaja kuva

Luottamus ja avoimuus, kyky kysyä eikä vain olettaa/ tulkita. Näillä eväillä saadaan lisää toimivuutta työyhteisöön.

Olen itse siinä tilanteessa, että minua syytetään kiusaamisesta, vaikka en mitenkään koe olevani kiusaaja. Töissä keskityn potilaisiin ja työtehtäviini. En roiku oma luuri kädessä somessa työajalla, en edes tauoilla. Lapsettomana yksineläjänä en näe syytä osallistua kahvitauolla keskusteluun lapsista, puolisoista tai lemmikeistä, kun ne ei ole aiheita, joihin olisi mitään kommentoitavaa.

Yksi perustelu kiusaamisen kokemukselle on näillä "uhreilla", kun en kuulemma jaa riittävästi yksityiselämästäni työpaikalla. Syytökset koskivat myös itsenijohtamista eli sitä kun ennakoin ja suunnittelen työtehtäviäni ja vastuitani. Minulta saa kollega/ opiskelija tulla kysymään ohjausta, neuvoja ja tukea. Mutta kun sen 15 kerran kerron meidän vakkarityöntekijöille, että lisää lakanoita löytyy liinavaatevarastosta eikä siitä pinosta, jonka itse hain samaisesta varastosta, niin ei paljoa hymyilytä.

Olen myös saanut rakentavaa palautetta siitä, että en viime vuonna yhden kuukauden aikana sanonut henkilökohtaisesti huomenta jokaisen työvuoron alussa eräälle työkaverille. En tiedä miten hänellä oli riittänyt aikaa ja mielenkiintoa laskea kuinka monena aamuna sanoin "huomenta" ja miksi tätä pahaa mieltään/ loukkaantumistaan hillosi 10 kuukauden ajan. En siis myöskään ennen tuota kuukautta tai sen jälkeen ole joka työaamu sanonut "huomenta", kun en ole tiennyt, että sillä on hänelle niin suuri merkitys. Olen tottunut toivottamaan yhteisesti kaikille huomenet huikaten, työkaverille silmiin katsomalla hoitotilanteissa tai pään nyökkäyksellä työkaverille pukuhuoneessa, jos hän on puhelimessa. En 10 kuukauteen tiennyt loukanneeni kyseistä työkaveria ja en päässyt tätä pahoittelemaan/ anteeksi pyytämään.

Välillä mietin mikä saa aikuiset ihmiset toimimaan näin. Miksi tuntuu, että ollaan kuin lastentarhassa tai hiekkalaatikkolla ja vasta harjoitellaan kommunikointia ja vuorovaikutusta.

Mainos
Mainos