Kun seuraavan kerran kohtasin kuoleman näin läheltä, olin sairaanhoitajaopintojeni alkumatkalla, harjoittelupaikassani, vanhusten hoivayksikössä. Myös tämän iäkkään ihmisen kuolema oli lempeä ja rauhallinen, vaikkei hän kotonaan voinutkaan kuolla. Osallistuin vainajan pukemiseen ja koin tilanteen kauniina sekä vainajaa kunnioittavana. Omaisia en tavannut, joten osa tästä kuolemasta jäi minulta kokematta.
Jostain syystä kohtasin kuolemia useassa harjoittelupaikassani opiskeluaikanani, ja olen siitä kiitollinen, sillä olen saanut tutustua kuolemaan hyvin luonnollisessa tahdissa. Siellä elämänkaaren loppupäässä, jossa kuolema kulkee vanhuksien päivittäisissä puheissakin mukana.
Nykyisessä työpaikassani teho-osastolla kuoleman läheisyys on arkipäivää. Yritämme työllämme voittaa aikaa ja kiriä etumatkaa kuolemaan. Aina asiaa ei edes tiedosta, sillä se kuuluu hyvin vahvasti työn luonteeseen.
Suomessa tehohoidossa kuollaan kuitenkin vähän, ja se on potilasvalinnan tulosta. Potilaan eliniän ennuste, perussairaudet ja tilanne vaikuttavat siihen, otetaanko hänet tehohoitoon vai ei. Ja hyvä niin, sillä kaikkien potilaiden hoitaminen teho-osastolla ei ole eettistä eikä elämää kunnioittavaa. Tilanne kääntyisi tietynlaisen kiduttamisen puolelle, jos varmasti kuolemansairasta ihmistä pidettäisiin kaikin keinoin hengissä lopun tullessa kuitenkin, mutta pitkitetysti, kenties kivuliaasti, letkuissa, laitteissa ja poissa rakkaimpiensa luota. Sellaista kuolemaa en itselleni haluaisi.
Eräässä koulutuksessa pureuduttiin vakaviin sairastumisiin ja kuolemaankin. Koulutusryhmässämme oli ammattilaisia erilaisista sairaanhoidon työpaikoista: saattohoitokodeista, kotihoidosta, lastenosastoilta ja syöpäosastoilta. Keskustelimme kuolemasta ja huomasin, miten erilaista kuoleminen voikaan olla.
Saattohoidossa potilaan kanssa on usein ehditty suunnitella, keskustella ja miettiä vaikkapa hautajaisjärjestelyt valmiiksi. Tiedetään potilaan lempimusiikki, tavat ja mieltymykset. Omaiset ovat ehtineet valmistautua tulevaan, ja he ovat kulkeneet matkassa mukana kenties jo pitkään.
Teho-osastolla kuolema tulee usein nopeasti, repivästi. Potilaan läheisillä sydän ja järki eivät kykenee pysymään vauhdissa mukana. Oma rakas on kiskaistu pois elämästä, mutta sydän ei sulata asiaa helpolla. Tunteet heittelevät vihasta suruun.
Potilas on meille tehohoitajille usein melko tuntematon, vasta omaiset tuovat mukanaan persoonan, jota olemme hoitaneet tämän ollessa kenties tajuton koko hoitonsa ajan. Emme ehdi tietää hänen lempimusiikkiaan tai -väriään. Olisiko hän halunnut kuoleman hetkellä meidän huomioivan jotain erityistä?
Voimme ainoastaan tehdä parhaamme ja hoitaa kuoleman hetken arvokkaasti. Nauru hiljenee, työhön kuuluva vitsailu lakkaa. Liikkuminen potilashuoneessa rauhoittuu ja televisioiden ääntä hiljennetään. Kuolema saa aina kunnioitusta osakseen, sillä se on voimakas tapahtuma ja kokemus. Tämän ihmisen elämä loppuu tässä ja nyt.
