Maskien käyttämättömyyttä perustellaan ihmisoikeuksilla tai oikeudella oman kehon hallintaan. Täysin älyttömiä perusteluja, sillä kyseessä on väliaikainen tilanne. Kukaan ei siis ole vaatimassa loppuelämän kestävää maskin käyttöä.
Entä sen kanssaihmisen oikeus terveyteen ja elämään? Se, että maskin kanssa on ikävä ja raskas hengittää ja silmälasit huurtuvat, ovat pikkujuttuja siihen verrattuna, että keuhkosi täyttyvät nesteellä ja painuvat kasaan tulehduksen myötä. Hengittäminen on silloin miltei mahdotonta, ja se pelko, minkä näen hapenpuutteessa haukkovan ihmisen silmistä on tarttuvaa ja todellista. Se on puhdasta kauhua. Kuolemanpelkoa.
Joidenkin mielestä ihmiset on nyt niin peloteltu, etteivät he kulje missään. En ymmärrä, miksi pelko olisi huono asia. Pelko on ihan hirveän tärkeä ja luonnollinen tunne ihmiselle. Se on yksi hengissäpysymisemme tae. Korkealle kiipeäminen pelottaa yhtä, toista sukeltaminen syvyyksiin ja yhtä ei saa pimeällä metsään. Ja tällä hetkellä osaa varmasti pelottaa koronavirus. Täydet pisteet heille, sillä hengissä pysymiseen tähtää sekin. Jos ei oman hengen, niin jonkun toisen hengen säilymiseen.
Se joka naureskelee tai vähättelee toisen pelkoa, maskin käyttöä, sosiaalisten tilanteiden välttelyä tai käsidesin kantamista käsilaukussa käyttäytyy huonosti. Hän kiusaa. Eikä sellaista kuulu tehdä kenellekään. Piste.
Moni pyörittelee somessa nyt myös tilastoja koronatartunnoista ja kuolemista. Että enemmän kuolee muihin tauteihin ja että influenssakin tappaa joka vuosi. Kokonaiskuolleisuuskaan ei kuulemma ole kasvanut koronan aikana. Kuolleisuus ei kuitenkaan ole kovin hyvä mittari, sillä ennen kuolemaa on hirveästi erilaisia välivaiheita, jotka vaikuttavat elämän laatuun. On mielestäni ihan hirvittävän kylmäkiskoista tuijottaa vain kuolleisuutta, sillä elämä ei ole niin mustavalkoista. Elämässä on sen sijaan suuri määrä harmaan eri sävyjä. Ennen sitä kuolemaa. Ja se aika voi olla pitkä.
Rokoteasioista en jaksa lähteä edes kirjoittamaan.
Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään sitä vakavasti sairastunutta yksilöä. Hänen perhettään, puolisoaan ja lapsiaan. Lisäksi yksilöllä on varmasti ystäviä, tuttavia ja työkavereita, joita kaikkia tämä sairastuminen koskettaa yhtälailla. Ja pelottaa.
Heitä ei lohduta tieto siitä, että influenssakin tappaa joka vuosi ihmisiä. Heitä ei auta statistiikka siitä, miten Ruotsissa on kuollut paljon enemmän ihmisiä koronaan kuin Suomessa. He toivovat paranemista. Pahemman päivän ohittumista. Ja että pääsisivät näkemään rakkaansa, pitämään tätä edes hetken kädestä. Toivovat keuhkovaurioiden jäävän pieniksi. Munuaisten toipumista. Ja ennen kaikkea henkiin jäämistä.
Kun korona leviää, sairastuvuus lisääntyy ja osa sairastuneista päätyy sairaalahoitoon. Osa heistä päätyy teho-osastolle. Kaikki tämä vie suuren määrän sairaaloiden kapasiteetista eristyskäytäntöjen ja potilaiden raskashoitoisuuden takia. Se vaikuttaa vääjäämättä myös niihin potilaisiin, joilla koronaa ei ole. Näilläkin ihmisillä on perhe, ystävät ja tuttavat, jotka murehtivat ja pelkäävät. Ja näidenkin potilaiden hoito on turvattava. Kun aivoverenvuoto osuu kohdalle, sydämen koronaarit tukkeutuvat tai kun kylkiluut, lantio ja selkäranka murtuu auton pyörähtäessä katolleen, tarvitaan sairaalahoitoa. Tarvitaan myös tehohoitoa.
Entä kun kun teho-osasto on jo äärimmilleen täynnä? Kun koronapotilaat vievät tilan toisensa jälkeen? Kun henkilökuntaa saa tartunnan ja joutuu karanteeniin? Kun henkilökunta väsyy uuvuttavan tehtävän edessä? Kuka hoitaa? Missä hoidetaan? Miten hoidetaan?
Pelkkä sairaala tai teho-osasto fyysisenä tilana ei hoida tai paranna ketään. Siihen tarvitaan aina osaava, ammattilaisten joukko. Se joukko ei ole niin suuri, että yhdelläkään kanssaihmisellä olisi nyt varaa olla piittaamatta rajoituksista, ohjeista ja suosituksista.
MASKI NAAMALLE JA SUU SUPPUUN.
Jutun kommentointi on auki 22.12. klo 12.50 asti.
