Kulttuurin ehkä näkyvimpiä ilmentymiä ovat kieli ja uskonto. Jokaisella kansakunnalla on oma kulttuurinsa ja kansakunnan sisällä on usein pienempiä ryhmittymä, joilla on omanlainen kulttuurinsa. Ammattikunnilla on ammattikulttuuri ja työpaikoilla jokaisen työyhteisön kulttuuri. Kun asia puretaan vielä pienempiin osiin, huomataan jokaisella suvulla ja perheelläkin olevan oma pienoiskulttuurinsa. Kulttuuria voidaankin kutsua myös elämäntavaksi. Jokainen yksilö ilmentää sitten omalla tavalla kulttuuriaan, eikä siis mitään kaikille yhtenäistä kulttuuria tavallaan edes ole olemassa.
Näin kun ajatellaan, niin olemme eläneet monikulttuurisessa yhteiskunnassa ihan aina. Työelämämmekin on siis aina ollut monikulttuurista. Yksilö kun tuo työyhteisöön mukanaan aina oman kulttuurinsa. Yksi on elänyt lapsuutensa 70-luvun maalaiskylässä, toinen 90-luvun opiskelijakaupungissa, kolmas on varttunut aikuiseksi 2000-luvun pikkukaupungissa. Jonkun perhe on ollut syvästi uskonnollinen, toisen vanhemmat ovat olleet hyvin liberaaleja ja yhden perheessä on vain yksi vanhempi ja kasvatus on ollut hyvin konservatiivista. Kaikki me olemme oppineet erilaisia kulttuuriin liittyviä asioita ja kulttuuri on oppimisen tulos – periytyvää se ei ole.
Onko siis mikään ihme, että työelämässä välillä kolisevat päät yhteen? Kukin yksilö kun on kulttuurisesti näin ainutlaatuinen. Ihminen olettaa hyvin usein oman tapansa elää sekä tehdä asioita paremmaksi kuin muiden. Joskus ihminen ajattelee tapansa toimia olevan se ainoa oikea. Samalla ihmetellään, mikseivät muut ymmärrä toimia samoin kuin itse. Kaikki olisi silloin niin paljon paremmin ja helpompaa. Ja kun jokainen ajattelee näin, on soppa valmis kiehumaan yli.
Olisiko ratkaisu tähän erilaisuuden ymmärtäminen? Ymmärtäminen ei välttämättä tarkoita asian hyväksymistä, mutta toisen ajatusmallien perimmäisten syiden ymmärtäminen saattaa helpottaa omaa suhtautumista asiaan. Se, että kunnioitetaan toisen erilaisuutta ja erilaista kulttuuria tarkoittaa mielestäni juuri tätä. Entä uskaltaisinko kyseenalaistaa omia kulttuurisia tapojani toimia? Onko oma tapani oikeasti se ainoa oikea tapa elää, tehdä töitä ja ajatella? Vai päästäänkö jollakin toisella toimintamallilla ihan yhtä hyvään lopputulokseen? Omista periaatteista ja tavoista ei välttämättä tarvitse luopua, mutta vaatimus siitä, että toisen yksilön olisi noudatettava minun tapaani toimia, ei ole oikeudenmukaista.
Työmme sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla on laein, säädöksin ja ohjein viitoitettu. On paljon asioita, joita emme vain voi tehdä kuin yhdellä tietyllä tavalla, joka perustuu tutkimukseen tai sääntöön. Omaa luovuuttaan pääsee käyttämään siis melko pienessä osassa työtään. Eikö tämän luovan osan mauste voisi olla se jokaisen yksilön tuoma ainutlaatuinen kulttuurinen lisä tavassa toimia, keskustella ja tehdä työtään?
