Lukeminen on Hanna Kalliomäelle mieluinen keino irrottautua töistä. Kuva: Lauri Rotko

”ADHD on supervoimani”, sanoo diagnoosin 44-vuotiaana saanut Hanna

Röntgenhoitaja Hanna Kalliomäki on löytänyt ADHD:sta alkusokin jälkeen paljon hyvää.

Vuosi sitten, eräänä tavallisena tiistai-iltana, lahtelainen röntgenhoitaja Hanna Kalliomäki heittäytyi kotisohvalleen ja napsautti television auki. Kanavasurffaillessaan hänen huomionsa kiinnittyi Akuutti-tv-ohjelmaan, jossa käsiteltiin ADHD:ta.

Televisiossa haastateltiin naista, joka oli menossa tutkimuksiin asiasta. Tämän kokemukset kuulostivat Hannasta tutuilta.

Hanna otti yhteyttä työterveyteen, josta hän sai lähetteen jatkotutkimuksiin neuropolille. Haastattelututkimuksissa käytiin läpi Hannan elämää ja jututettiin myös omaa miestä ja äitiä.

Tutkimukset alkoivat myöhään syksyllä, ja joulukuussa tuli diagnoosi: tarkkaamattomuuspainotteinen ADHD. Diagnoosin saadessaan Hanna oli 44-vuotias. Alkusokki oli Hannalle kova erityisesti siksi, että asia tuli ilmi vasta nyt.

”Minusta on aina tuntunut, että olen ulkopuolinen seuraaja omassa elämässäni, etten ole ihan samanlainen kuin muut. Diagnoosi selitti monta asiaa. Samalla aloin pohtia, millaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin jo aiemmin saanut tilanteeseeni tukea”, Hanna sanoo.

Hanna ymmärsi olleensa jo ala-asteella tyypillinen ADHD-tyttö: kiltti ja omiin ajatuksiinsa vaipuva. Hänen oli vaikea seurata opetusta, varsinkin, jos muut hälisivät vieressä samaan aikaan. Huomio harhaili myös esimerkiksi kyniin ja kumeihin, joita Hannalla oli monta ja joita hän järjesteli.

Ylipäätään Hannan piti pinnistellä todella paljon keskittyäkseen, varsinkin, jos piti opetella jotain uutta. Äidinkieli ja matematiikka olivat erityisen vaikeita, koska Hannan oli vaikea sisäistää niiden sääntöjä.

”Päätin jatkuvasti, että nyt tsemppaan. Nyt teen läksyt, nyt opin, nyt en pety itseeni enkä petä opettajaa. Jaksoin sitä aina pari viikkoa, kunnes herpaannuin. Yritin olla hyvä, mutta se ei vain onnistunut. Samalla ihmettelin, miksi kaikki muut pärjäsivät, mutta minä en.”

Toisaalta ne asiat, joista Hanna aidosti kiinnostui, saivat hänet uppoutumaan tekemiseen täysillä. Yksi Hannan intohimo jo lapsuudessa oli kirjallisuus. Kesäisin mökillä Hanna halusi nukkua itsekseen leikkimökissä, koska öisin valoa riitti ja hän sai lukea Neiti Etsiviään ja Viisikkojaan niin pitkään kuin jaksoi valvoa.

Hannaa vaivasi myös kiltin tytön syndrooma. Hän kuvailee kiltteyden ja ADHD:n yhdistelmää valtavaksi sisäiseksi paineeksi, jota ajoi jatkuva tarve suorittaa. ADHD-diagnoosin saaneilla naisilla onkin kohonnut riski sairastua masennukseen ja uupumukseen. Seitsemän vuotta sitten Hannakin sairastui.

”Haasteeni oli ja on edelleen se, että haluan olla kaikessa mukana. Elämä tuntuu tylsältä, jos teen vain yhtä asiaa. Siksi haalin itselleni paljon tekemistä. Ihminen uupuu, kun on liian monessa mukana ja haluaa samalla suorittaa kaiken mahdollisimman hyvin.”

Elämä tuntuu tylsältä, jos teen vain yhtä asiaa.

Hanna kävi Kelan tukemassa ryhmäpsykoterapiassa keskustelemassa kolme vuotta, mutta silloinkaan ADHD:ta ei huomattu. Nykyisin Hanna osaa paremmin tunnistaa voimavaransa ja mihin kaikkeen ne riittävät.

”ADHD on alidiagnosoitu kilteillä tytöillä ja pojilla, koska me emme pidä itsestämme ääntä. Myös tutkimuksiin pääsy aikuisena on mielestäni usein liian hankalaa. Toivoisin, että ennakkoasenteiden sijaan ihmiset kohdattaisiin terveydenhuollossa kokonaisuuksina. Esimerkiksi pärjääminen työelämässä tai tutkinnot eivät poista sitä seikkaa, että voi olla neuroepätyypillinen.”

Röntgenhoitajaksi Hanna päätyi vähän vahingossa: hän sai lukion jälkeen lähetin töitä Terveystalosta, joka on myös hänen nykyinen työnantajansa. Lisätöinä hän tuurasi vastaanottoapulaista röntgenissä ja huomasi: tämäpä tuntuu mielenkiintoiselta. Röntgenissä häntä kiinnosti yhdistelmä ihmisten parissa työskentelyä ja erikoisia laitteita. Hanna haki ja pääsi alan kouluun.

Hannan mielestä röntgenhoitajan työssä on paljon piirteitä, jotka sopivat hänelle hyvin: potilaskohtaamiset ovat sosiaalisia mutta lyhyitä, usein vain viisi minuuttia kerrallaan. Työ pysyy koko ajan monipuolisena ja vaihtelevana, eikä kahta samanlaista päivää ole.

”Itse työn lisäksi olen aina ollut kiinnostunut työyhteisön ja työpaikan kehittämisestä: jos tarjolla on siihen liittyvä projekti, olen ensimmäisenä käsi pystyssä osallistumassa. Silloin aktiivisesta puolestani on hyötyä.”

Hanna on nykyään myös Suomen röntgenhoitajaliiton puheenjohtaja. Hänen tavoitteensa on pitää ääntä pienen ammattiryhmän puolesta.

”Kuinka moni asiakas etenisi hoitopolussaan ilman meitä? Olemme etulinjassa myös koronatilanteessa, koska usein kuvaamme koronapotilaita.”

Hanna puhuu ADHD:staan, koska haluaa esimerkillään poistaa stigmaa asian ympäriltä. Hänen mielestään ominaisuudessa on paljon hyviä puolia, jotka ansaitsevat huomiota.

”ADHD ei ole sairaus vaan ominaisuus. Me diagnoosin saaneet olemme tottuneet pinnistelemään ja tekemään asioiden eteen töitä. ADHD on minun supervoimani.”

Hanna uskoo, että ADHD auttaa ajattelemaan boksin ulkopuolelta eli luovasti ja ennakkoluulottomasti.

”Itse olen aina löytänyt tavan selviytyä ja päästä tavoitteeseeni. Vaikka toimisin toisin kuin muut, osaan luovia. Olen hyvä lukemaan muita ja analysoimaan, miten missäkin tilanteessa pitäisi käyttäytyä. Se tekee minusta hyvän ihmistuntijan.”

Hanna uskoo, että ADHD auttaa ajattelemaan boksin ulkopuolelta.

Jos Hannalla iskee joskus epäusko omiin kykyihinsä, oma sisko toimii hänen tsempparinaan. Kerran epätoivon hetkellä tämä muistutti Hannaa siitä, mitä Hanna oli diagnoosista tietämättäänkin saanut aikaan: suorittanut lukion, ammattikorkeakoulututkinnon, saanut kaksi lasta, työskennellyt jonkin aikaa ulkomailla ja päässyt röntgenhoitajaliiton puheenjohtajaksi. Parhaillaan Hanna myös opiskelee ylempää amk-tutkintoa liiketalouspuolella.

”Tajusin arvostaa kaikkea sitä, mitä minulla on jo ollut. Minulle on aina tärkeää katsoa elämää positiivisen kautta ja pitää yllä toivoa. Vaikka juuri nyt tuntuisi huonolta, vaikeudet eivät ole ikuisia. Olen lopulta aina saanut enemmän kuin olen menettänyt.”

Hannan voimanlähteet

1. Kirjat. ”Tykkään erityisesti dekkareista, sekä suomalaisista että pohjoismaalaisista, koska niillä pääsee irti arjesta. Luen fiktiota kyllä monipuolisesti muutenkin. Parhaillani luen Robert Galbraithin kirjaa Levoton veri.”

2. Espanja. ”Kielet ovat aina kiinnostaneet minua, osaan hyvin englantia ja italiaa. Espanjan kieltä aloin opetella, koska miehelläni on Espanjassa loma-asunto. Haaveilen muuttavani sinne töihin, kunhan teini-ikäiset poikani aikuistuvat.”

3. Ruoanlaitto. ”Bravuurini on italialainen ruoka, kuten lasagne ja pataruoat. Myös pihvi, kermakastike ja uunikasvikset ovat minun juttuni.”

4. Urheilu. ”Vaihtelen liikkumismuotojani paljon: käyn uintitreeneissä ja kesäisin pyöräilen. En ole kovin hyvä missään lajissa, mutta pääasia on, että liikun.”

5. Luonto. ”Käyn usein metsässä tai kävelyillä kotini lähellä järvimaisemissa. Luonnossa pystyn rentoutumaan ja hengähtämään.”

6. Ystävät. ”Tunnen paljon ihmisiä, mutta oma ydinystäväporukkani on pieni ja tiivis. Korona-aika alkaa kyllä jo tökkiä. Viestit ja videopuhelut eivät korvaa yhteisiä illanistujaisia.”

Teksti Rosanna Marila

Lue lisää:

MS-tautiin sairastunut Maria: ”Terapia on ollut elämäni paras asia”