Alun perin opiskelin käsi- ja taideteollista alaa Kajaanissa ja Lahdessa. Valmistuin metallisepäksi ja artenomiksi. Vielä tuolloin eräs pomo ei ensin halunnut palkata naista, koska hän pelkäsi miesten työtahdin hidastuvan.
Työskentelin metallityön tuntiopettajana Toholammin käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa muutaman vuoden, kunnes väsyin siihen, etteivät opettajan työt loppuneet, kun suljin työpaikan oven. Olin ollut pitkään etäsuhteessa hollantilaisen miehen kanssa, joten muutin 90-luvun puolivälissä Keski-Hollannin De Biltiin, Utrechtin kupeeseen.
Alku Alankomaissa oli yhtä honeymoonia. Jossain vaiheessa iski yksinäisyys, kun mies oli pitkiä päiviä töissä. Hollannin kielikurssilla löysin elinikäisiä ystäviä.
En halunnut synnyttää esikoistamme kotona, mutta maan tapaan lapsi tuli maailmaan luomusynnytyksellä. Sain kahdeksaksi päiväksi kotiapulaisen, mikä oli ihanaa. Hän kohteli minua kuin prinsessaa ja sätti, kun olin noussut sängystä viikkaamaan pyykkejä päivän päästä synnytyksestä.
Kolmen keskenmenon jälkeen perheeseemme syntyi vielä toinen lapsi.
Vaikka en olisi uskonut, minusta oli tullut kotiäiti. Kun kuopus oli 1,5-vuotias, kotiin tuli kirje, jossa paloasema etsi naisia palo- ja pelastustehtäviin. Minusta tuli parin vuoden koulutuksella osa-aikainen palonainen kahdeksaksi vuodeksi. Palonainen-titteli on Hollannissa ihan vakiintunut.
Jo paloauton ajaminen Hollannin kapeilla, yksisuuntaisilla kaduilla oli välillä seikkailu. Ahtaissa paikoissa jouduimme taittaamaan paloauton sivupeilejä. Avustimme ambulansseja, sillä kapeiden portaikkojen takia paaripotilaita oli tuotava joskus alas puominosturilla.
Paloasemalla työskentelyn jälkeen turha hosuminen on jäänyt pois, maltti on valttia. Olen rohkeampi, nahka on paksuuntunut. En arastele mennä epämukavuusalueelle.
Avioeron jälkeen vuonna 2010 palasin Kainuuseen. Olin asunut Hollannissa 16 vuotta, joten sain käänteisen kulttuurisokin. Ihmisiin oli vaikea saada katsekontaktia.
Alkuun tein töitä sairaala-apulaisena Kainuun keskussairaalan teho-osastolla. Työyhteisö auttoi sopeutumaan. Opiskelin lähihoitajaksi, minkä jälkeen olen työskennellyt vuosia sisätautien osastolla. Halusin kehittyä ja kysyin kollegaltakin, vieläkö yli 50-vuotiaana voisi opiskella sairaanhoitajaksi. Hän kannusti. Monimuoto-opintoni sairaanhoitajaksi töiden ohella alkoivat viime vuoden alussa.
Hollanti on yhä toinen kotimaani. Käyn siellä vuosittain suomalaisten naisten hauskoissa viikonlopputapaamisissa. Hollannissa opin, että aina ei kannata miettiä, mitä muut ajattelevat.”
Eija Lukkari
55-vuotias sairaanhoitajaopiskelija Kajaanista.
Jos en olisi hoitoalalla, olisin eräopas.
Teksti Minna Ruotsalainen
Lue lisää:
Angelin tyttöjen Tuuni: "Haaveilijan luonne suojasi kiusaamiselta"
Sairaanhoitaja ja kahvilayrittäjä: "Minulla on monta rautaa tulessa"
