Eija palasi kotiseudulleen ja opiskeli hoitajaksi: ”Nahkani paksuuntui palonaisena Hollannissa”

Työskentely paloasemalla Hollannissa opetti Eija Lukkarille malttia ja rohkeutta. Kipinä hoitoalalle syttyi paluumuutosta.

Kuvateksti
Eija Lukkari on nauttinut nuoresta asti luonnonrauhasta ja vaeltamisesta. Eijaa lämmittää itse neulottu villapaita. Kuvat: Miska Puumala ja Eija Lukkarin kotialbumi

”Asuin lapsuuteni rintamamiestalossa Kajaanissa. Meillä asui myös isäni äiti ja setäni. Äitini ompeli vaatteita koko suvun lapsille, ja minä istuin usein ompelukoneen säilytyslaatikossa, jonka kuvittelin olevan auto. Isoveljeni on minua kaksi vuotta vanhempi. Elämäni parhaimman lahjan sain 11-vuotissyntymäpäivänäni, kun pikkusiskoni syntyi.

Pyysin pitkään nukkekotia, mutta isäni lentävä lause oli: Mitä emme osaa tehdä itse, sitä emme tarvitse. Eräänä jouluna paketista pilkotti sitten pieni valkotiilinen savupiippu.

Viisi vuotta sitten isäni tekemä nukkekoti päätyi minulle, kun tyhjensin lapsuudenkotiani. Se vei minut miniatyyriharrastuksen pariin.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Alun perin opiskelin käsi- ja taideteollista alaa Kajaanissa ja Lahdessa. Valmistuin metallisepäksi ja artenomiksi. Vielä tuolloin eräs pomo ei ensin halunnut palkata naista, koska hän pelkäsi miesten työtahdin hidastuvan.

Työskentelin metallityön tuntiopettajana Toholammin käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa muutaman vuoden, kunnes väsyin siihen, etteivät opettajan työt loppuneet, kun suljin työpaikan oven. Olin ollut pitkään etäsuhteessa hollantilaisen miehen kanssa, joten muutin 90-luvun puolivälissä Keski-Hollannin De Biltiin, Utrechtin kupeeseen.

Alku Alankomaissa oli yhtä honeymoonia. Jossain vaiheessa iski yksinäisyys, kun mies oli pitkiä päiviä töissä. Hollannin kielikurssilla löysin elinikäisiä ystäviä.

En halunnut synnyttää esikoistamme kotona, mutta maan tapaan lapsi tuli maailmaan luomusynnytyksellä. Sain kahdeksaksi päiväksi kotiapulaisen, mikä oli ihanaa. Hän kohteli minua kuin prinsessaa ja sätti, kun olin noussut sängystä viikkaamaan pyykkejä päivän päästä synnytyksestä.

Kolmen keskenmenon jälkeen perheeseemme syntyi vielä toinen lapsi.

Vaikka en olisi uskonut, minusta oli tullut kotiäiti. Kun kuopus oli 1,5-vuotias, kotiin tuli kirje, jossa paloasema etsi naisia palo- ja pelastustehtäviin. Minusta tuli parin vuoden koulutuksella osa-aikainen palonainen kahdeksaksi vuodeksi. Palonainen-titteli on Hollannissa ihan vakiintunut.

 Jo paloauton ajaminen Hollannin kapeilla, yksisuuntaisilla kaduilla oli välillä seikkailu. Ahtaissa paikoissa jouduimme taittaamaan paloauton sivupeilejä. Avustimme ambulansseja, sillä kapeiden portaikkojen takia paaripotilaita oli tuotava joskus alas puominosturilla.

Paloasemalla työskentelyn jälkeen turha hosuminen on jäänyt pois, maltti on valttia. Olen rohkeampi, nahka on paksuuntunut. En arastele mennä epämukavuusalueelle.

Avioeron jälkeen vuonna 2010 palasin Kainuuseen. Olin asunut Hollannissa 16 vuotta, joten sain käänteisen kulttuurisokin. Ihmisiin oli vaikea saada katsekontaktia.

Alkuun tein töitä sairaala-apulaisena Kainuun keskussairaalan teho-osastolla. Työyhteisö auttoi sopeutumaan. Opiskelin lähihoitajaksi, minkä jälkeen olen työskennellyt vuosia sisätautien osastolla. Halusin kehittyä ja kysyin kollegaltakin, vieläkö yli 50-vuotiaana voisi opiskella sairaanhoitajaksi. Hän kannusti. Monimuoto-opintoni sairaanhoitajaksi töiden ohella alkoivat viime vuoden alussa.

Hollanti on yhä toinen kotimaani. Käyn siellä vuosittain suomalaisten naisten hauskoissa viikonloppu­tapaamisissa. Hollannissa opin, että aina ei kannata miettiä, mitä muut ajattelevat.”

Eija Lukkari

55-vuotias sairaanhoitaja­opiskelija Kajaanista.

Jos en olisi hoitoalalla, olisin eräopas.

Teksti Minna Ruotsalainen

Lue lisää:

Angelin tyttöjen Tuuni: "Haaveilijan luonne suojasi kiusaamiselta"

Sairaanhoitaja ja kahvilayrittäjä: "Minulla on monta rautaa tulessa"