Valtteri Tuomisella on paljon hyviä muistoja Kansallisteatterista. Kuva: Liisa Takala

Ensihoitajaksi opiskellut näyttelijä: Taustani auttaa potilaiden kohtaamisessa

Näyttelijä Valtteri Tuominen opiskeli ensihoitajaksi, sillä hän tiesi pystyvänsä toimimaan hätätilanteissa.

Sairaalasänky ja tuoli. Isä ja poika.

Näyttelijä Valtteri Tuominen istuu keski-ikäisen Peterin roolissa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Sairaalasängyssä makaa syöpää sairastavaa isää näyttelevä Juhani Laitala. Avara on tämä ranta -näytelmän kohtauksessa riisutaan isä-poikasuhteen patoumia viime hetkillä sanoiksi.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Joakim Grothin ohjaaman kohtauksen vahva intensiteetti ja omakohtaisuus puskevat läpi liki yhdeksän vuoden takaa. Kosketuspinta näyttelijän omaan elämään antoi roolityöhön vastusta, jonka läpi täytyi uskaltaa näytellä.

– Se ei ollut mitään suurieleistä teatteria, mutta läsnäolon tunne oli hyvällä tavalla painava. Isäni sairasti syöpää, mikä antoi kohtaukseen omakohtaisuutta. Kävin myöhemmin samankaltaisen keskustelun isäni kanssa ennen hänen kuolemaansa, Valtteri muistelee.

Viime kesäkuussa, 45-vuotiaana, Valtteri valmistui ensihoitajaksi Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Samoihin aikoihin tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta Teatterikorkeakoulun päättymisestä.

Valtteri on työskennellyt jo päivystyksessä, ja nyt hän iloitsee uudesta työstään ensihoitajana Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksella.

Hoivaamisen tarve, kyky terästäytyä ja pystyä auttamaan. Valtteri kokee, että ne ovat hänellä sisäänrakennettuina selkärangassa. Sukuhistoria tietää isoisoäidinkin tehneen elämäntyönsä sairaanhoitajana.

Sukellusharrastukseen kuulunut ensiapukurssi sysäsi lopulta kaiken liikkeelle. Se elvytti muistoja traumaattisista tilanteista, joissa nuori Valtteri oli pystynyt antamaan hätäensiapua rauhallisen päättäväisesti.

– Aloin miettiä, miksi en hankkisi ammatillista pätevyyttä. Teatteri on aika kapea sektori elämästä. Halusin kokea jotain muuta ja hakea omia laitojani.

Kun Valtteri pääsi opiskelemaan ensihoitajaksi, hän soitti asiasta ensimmäisten joukossa yhdelle esikuvalleen, näyttelijä Erkki Saarelalle.

Opintojen alussa Valtteri mietti, koetaanko teatteripiireissä petturiksi, jos hylkää alan. Ei koeta, Valtteri tietää nykyään. Teatterilla on ehkä lyhyt muisti, mutta alanvaihto ja rinnakkaisammatit ovat tätä päivää.

Kun takana on liki seitsemäntoista vuotta näyttelijänä teatterissa, televisiossa ja radiossa, hoitajan ammatti-identiteetti ei löytynyt kovin helposti. Jos Valtteri teki opiskeluaikana yhdenkin keikan näyttelijänä tai kävi opettamassa Teatterikorkeakoulun kurssilla, hän huomasi hoitajuuden häipyvän taka-alalle.

Nyt hoitajan ja taiteilijan identiteetit ovat kasvaneet tasavertaisiksi.

– En haikaile enää lavalle. Tein ehkä liikaa töitä ja kulutin intoni näytellä ainakin hetkellisesti loppuun. Tympäännyin myös teatterialan huonoihin työsopimuksiin.

Esiintyminen on kiehtonut Valtteria niin pienestä kuin voi muistaa. Ensimmäisen kerran hän haki Teatterikorkeakouluun 17-vuotiaana, Forssan harrastelijateatterin innoittamana. Kolmannella hakukerralla tärppäsi. Alku oli räiskyvän tekemisen aikaa ja ilmaisun opettelua. Ensiaskeleita oman kehon virittämiseksi instrumentiksi.

– Se oli unelmien täyttymys, mutta myös kovaa ryöpytystä. Nukuin viiden tunnin unia, mutta silti energian ja testosteronin määrä oli valtava.

Kun vastavalmistunut nuori näyttelijä asteli aikoinaan Tampereen Työväen Teatteriin, hän ajatteli tietävänsä ja osaavansa kaiken teatterin tekemisestä. Ensihoitajana asenteen täytyy olla jo lähtökohtaisesti erilainen. Ehkä iän tuoma kokemuskin vaikuttaa.

– Huomaan, etten tiedä moniakaan asioita. Täytyy kysyä ja varmistaa. Jos et tiedä, et voi vaan improvisoida.

Valtteri tunnetaan erityisesti tragikoomisista rooleistaan. Anton Tšehovin suuri merkitys hänelle ei jää epäselväksi. Teatterinäyttelijänä oli lähes maagista tuntea kokevansa ja oivaltavansa jotain samassa hetkessä katsojan kanssa.

Uudessa ammatissa tuntuu hetkittäin riipaisevalta, ettei voi aina tietää, kuinka potilaille käy. Hienoja ovat hetket, jolloin jo potilasta haastatellessa tulee ajatus vaivan laadusta.

Opiskelujen aikana Valtteria pohditutti ammatillinen distanssi, välimatka, joka hoitajan täytyy pitää potilaaseen. Näyttelijäntyössä oli tottunut ottamaan nimenomaan koppia toisen antamista impulsseista, reagoimaan toisen tunteisiin.

– Hoitajana en voi provosoitua, enkä mennä tilanteisiin liian tunteella mukaan. Muuten en pysty tarkastelemaan tilannetta tarpeeksi objektiivisesti.

Näyttelijätaustasta on myös hyötyä: potilaan tunnetilojen tunnistaminen ja potilaskohtaamiset ovat luultavasti helpompia.

Työelämässä on ollut positiivista huomata, miten hyvin eri ammattiryhmät tekevät sairaalassa yhteistyötä. Ikävämpää on ollut huomata, että päivystyspoliklinikalla on usein liiallinen kiire – vaikka Valtteri nopeasti vaihtelevista tilanteista pitääkin.

Teksti Minna Ruotsalainen

Mainos
Mainos