Kun olen itseni kanssa kaksin, en ole koskaan yksin. Vaikka oivalluksesta on jo 28 vuotta aikaa, Ulla Ollikkala, 62, muistaa sen kirkkaasti. Se ohjasi hänen elämänsä kokonaan uuteen suuntaan.
Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne tuli Ullalle tutuksi jo lapsena. Hänen äitinsä oli sairastanut nuorena angiinan, jonka jälkitautina oli tullut vaikea sydänsairaus. Kun Ulla oli 3-vuotias, hän tuli tietoiseksi siitä, että äiti voi kuolla.
”Vaikka sairaudesta ei puhuttu ääneen, kuolemanpelko oli jatkuvasti läsnä perheessämme.”
Pieni Ulla oppi tarkkailemaan kodin ilmapiiriä ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Hän yritti olla mahdollisimman kiltti, jottei aiheuttaisi äidille lisää kuormitusta. Samalla hän halusi pysytellä koko ajan tämän lähellä.
”Lapsen mieleni ajatteli, ettei äidille voi tapahtua mitään pahaa niin kauan kuin olen paikalla. Käytännössä elämäni oli kuitenkin yksinäistä ja turvatonta.”
Sisäinen lapsi puhutteli
Yläasteen jälkeen Ulla lähti opiskelemaan kuntohoitajaksi toiselle paikkakunnalle. Se toi ensimmäisen kerran etäisyyttä kotiasioihin muttei häivyttänyt niitä kokonaan mielestä.
”Hätkähdin edelleen joka kerta, kun puhelin soi.”
Elämä toi onneksi myös hyviä asioita. Ulla meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Jatkuva ylivireystila ei kuitenkaan täysin helpottanut. Se sai Ullan kiinnostumaan keho- ja rentoutusterapioista, ja hän alkoi opettaa niitä myös muille.
Oivalsin, että kannan jatkuvasti mukanani kaikkia eri ikiä, jotka olen elänyt.
Samaan aikaan hän oli tietoinen siitä, että turvaton lapsuus oli jättänyt häneen itseensä syvät jäljet.
”Kannoin jatkuvasti huolta kaikesta. Ehkä juuri siksi kärsin vaikeasta migreenistä, joka rajoitti elämääni paljon.”
Elämällä oli kuitenkin Ullaa varten käänteentekevä suunnitelma. Kun hän oli 34-vuotias, hän hakeutui iittiläisen Perheniemen opiston kehoterapiakoulutukseen, jossa työskenneltiin sisäisen lapsen kanssa.
Koulutukseen kuului erilaisia keho-, ääni-, hengitys- ja mielikuvaharjoituksia sekä tietoa autonomisen hermoston toiminnasta. Työskentely oli Ullalle uutta mutta inspiroivaa.
”Oivalsin, että kannan jatkuvasti mukanani kaikkia eri ikiä, jotka olen elänyt. Vaikka olin aikuinen, kaikki lapsuuden kokemukseni elivät minussa edelleen.”
Sisäisen lapseni ei tarvitse koskaan olla yksin, kun sisäinen aikuiseni on sen kanssa.
Ulla oivalsi reagoivansa stressaavissa tilanteissa usein lapsen toimintamallin mukaisesti. Esimerkiksi hätäännyksen tunne saattoi olla merkki siitä, että sisäinen lapsi hänen sisällään oli aktivoitunut ja tunsi olonsa epävarmaksi siitä, mitä pitäisi tehdä.
”Silloin ymmärsin, että aikuinen minussa voi lohduttaa ja rauhoittaa sisäistä lasta ja tuoda turvaa, jota se kaipaa. Sisäisen lapseni ei siis tarvitse koskaan olla yksin, kun sisäinen aikuiseni on sen kanssa.”
Vähitellen Ulla opetteli kuuntelemaan sisäisen lapsensa tarpeita ja ottamaan niitä paremmin huomioon. Usein hän esimerkiksi sanoi sisäiselle lapselleen jotakin lohduttavaa, mitä olisi lapsena halunnut kuulla omilta vanhemmiltaan.
”Sisäiseen lapseeni tutustuminen vapautti minut elämään nykyhetkessä jatkuvan varuillaanolon sijaan.”
Uusi ura innosti
Ullan elämän oppitunnit eivät kuitenkaan olleet vielä kokonaan ohi. Hänen koko elämänsä pelkäämä puhelinsoitto tuli, kun hän oli 36-vuotias.
”Äiti kuoli sairauskohtaukseen, kun sekä minä että pienet lapseni olisimme kovasti vielä tarvinneet häntä.”
Myöhemmin ero ja uusi haastava parisuhde koettelivat Ullan jaksamista. Puoliso yritti käyttää Ullan kiltteyttä hyväkseen, kunnes tämä oppi pitämään kiinni rajoistaan.
”Lapsena opin pienentämään itseäni, ja parisuhteessa jouduin suurentamaan itseäni jatkuvalla puskemisella. Vasta eron myötä oivalsin, että riitän sellaisena kuin olen.”
Kun Ulla oli 45-vuotias, hän halusi laajentaa osaamistaan ja lähti opiskelemaan fysioterapian monimuotokoulutukseen Lahteen. Fysioterapeutiksi valmistumisen jälkeen hän työskenteli muutaman vuoden sairaalan geriatrisella osastolla. Aivan erityisesti häntä kiinnosti kuitenkin psykofyysinen työskentely, minkä takia hän lähti erikoistumaan psykofyysiseksi fysioterapeutiksi. Hänestä tuntui, että koko aikaisempi elämä oli valmistanut häntä juuri sitä työtä varten.
”Ajan myötä haasteeni ovat muuttuneet vahvuuksiksi. Esimerkiksi lapsena oppimastani herkästä havaitsemiskyvystä on ollut minulle paljon hyötyä työssäni.”
Iloa hetkessä elämisestä
Nykyään Ulla työskentelee psykofyysisenä fysioterapeuttina terapiayhteisö Flexiossa Tampereella. Lisäksi hän kouluttaa ja on mukana toimittamassa psykofyysisen fysioterapian oppikirjaa, joka julkaistaan syksyllä.
Vaikeat elämänkokemukset ja migreeni ovat opettaneet Ullan elämään hetkessä. Läsnäolon ja kohtaamisen voimaan hän luottaa myös omassa työssään.
”Olen hieman allerginen valmiille harjoituksille, kuten jooga-, meditaatio- tai kiitollisuusharjoituksille. Sen sijaan uskon, että ihmisen kohtaaminen kokonaisuutena ilman ennakkoluuloja auttaa häntä tekemään oivalluksia elämästään.”
Ulla itse on tehnyt toisen, elämää mullistavan oivalluksen vasta viime vuosina: se, mitä elämästä ajattelee, lähtee toteuttamaan itseään. Siksi on tärkeää luottaa, että elämä on aina pohjimmiltaan hyvä.
”Vastaan tulevat vaikeudetkaan eivät ole rangaistuksia, vaan niidenkin syvin tarkoitus on tuoda jotain myönteistä.”
Jokainen tilaisuus kannattaa myös käyttää hyväkseen. Juuri siksi Ulla pyrkii tekemään joka päivä jotakin, mikä tuottaa iloa. Hän esimerkiksi rakastaa maalla olemista sekä kanojen ja lampaiden katselua.
”Minulle elämänilo syntyy hetkessä elämisestä. Kun elämä tuntuu hyvältä, en mieti, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan heittäydyn täysillä.”
