Pirkko Järvisellä on yllään vanha valmistujaispukunsa. Nuken hän on valmistanut itse. Kuva: Petri Blomqvist

Leskeys ja aivokasvain eivät lannistaneet: Rehtori ryhtyi eläkkeellä nukketaiteilijaksi

Pirkko Järvinen aloitti sairaanhoitajana ja eteni sairaanhoitajaopiston rehtoriksi. Leskeys ja aivokasvain eivät ole lannistaneet häntä.

Olin parivuotias talvisodan syt­tyessä. Varhaisin muistikuvani on tupamme penkeille kokoontuneista kylänmiehistä, jotka kuuntelivat piiput suussa kideradiosta uutisia. Isäni joutui Ilomantsin rajalle. Äitini matkusti minun, vuotta vanhemman sisareni ja parikuukautisen veljeni kanssa kotoamme Kontiolahdelta talveksi isäni kotipaikalle Somerolle.

Sotavuosista huolimatta lapsuuteni oli onnellinen. Maatila kasvuympäristönä oli rauhallinen, ei ollut ahdistusta, eikä pulaa ruoasta. Sota-aikana meillä majoittui lottia, Kollaan upseereita ja muita sotilaita.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kodin henki oli, että lähdetään oppikouluun. Maalaiskodissa tehdään paljon käsitöitä, siksi käsityönopettajan ammatti oli ensin vahvasti mielessä.

Minua ei ohjannut sairaanhoitajaksi niinkään auttamisen halu, vaan hyödyksi olemisen tarve. Halusin työn, jossa sai tehdä jotakin konkreettisesti käsillään.

Opiskelu Helsingin sairaanhoitaja­opistossa oli tehokasta – ja kontrolli melkoinen. Kirurgisen sairaalan harjoittelussa kohtasin niin häijyn apulaisosastonhoitajan, että olin jättää opinnot kesken. Kerrankin hän tuli pesuhuoneeseen ja alkoi huutaa epäinhimillisesti potilaan hiusten huonosta kampaamisesta. Onneksi hän oli poikkeus.

Valmistuttuani sairaanhoitajaksi 1960 ajattelin, että nyt alkaa todellinen elämä. Ensimmäinen työpaikkani oli Joensuussa leikkausosastolla. Palattuani Helsinkiin kesäsijaistin Työterveyslaitoksella ja aloitin Laakson sairaalassa.

Isälläni oli todettu sodasta kotiutumisen jälkeen keuhkotuberkuloosi, mikä osaltaan johdatti minut erikoistumaan sisätauteihin ja keuhkosairauksiin. Erikoistuttuani palasin Laakson sairaalaan osastonhoitajaksi. Pian lähdin kuitenkin opiskelemaan Turkuun sairaanhoidon opettajaksi. Se tuntui tarpeeksi kunniakkaalta lähdöltä hienosta työpaikasta.

Opiskelin Turun yliopistossa kasvatustieteitä, opetin sairaanhoitajaksi opiskelevia ja myöhemmin sairaanhoidon opettajaksi tähtääviä.

Turusta siirryin Hämeenlinnaan sairaanhoito-oppilaitoksen rehtoriksi. Ja sieltä neljä vuotta myöhemmin taas rehtoriksi Keski-Suomen sairaanhoito-oppilaitokseen Jyväskylään.

Olin tavannut Hämeenlinnassa keuruulaisen miehen ja esikoiseni syntyi ollessani neljäkymmentävuotias.

Jäin leskeksi 45-vuotiaana. Sisä­tautien sairaanhoitajana olin hyvin ­tietoinen mieheni elintapojen riskeistä, mutta eihän itsepäinen upseeri ottanut varoituksistani opiksi. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa. Lapsetkin ­olivat pieniä. Jäin pois rehtorin virasta ja ­ryhdyin osa-aikaiseksi opettajaksi.

Aloin väsyä työssäni oudon kohtuuttomasti ja saada kovia päänsärkykohtauksia. Työterveyshuolto totesi, ettei väsymyksen takia eläkkeelle pääse. Yksityisellä puolella magneettikuvauksissa aivojen vasemmasta takakuopasta löytyi hyvälaatuinen aivokasvain. Kasvain leikattiin, mutta se uusiutui vuosia myöhemmin. Sairastin myös rintasyövän. Ajattelin, että kaikki hoidetaan. Jos ei, niin olen saanut hyvän elämän, ja jos se päättyy, niin so what.

Eläkkeelle jäätyäni olen löytänyt sisältöä elämääni nukkien tekemisestä. Tavoitteena oli sairaanhoitaja­pukuinen nukke. Se syntyikin kolmen vuoden opiskelun tuloksena. Kaikkiaan olen tehnyt yli 240 nukkea. Olen pitänyt myös nukkekursseja. Nukenkorjaajana olen päässyt tekemään ”hoitotyötä”.

Tällä hetkellä voin hyvin. Vietän aikaani lapsenlapseni kanssa, kävelen päivittäin ja elän päivän kerrallaan.

Teksti Minna Ruotsalainen