Ollessani hoitokodissa harjoittelijana kypsyi ajatus, että suuntaan hoitoalalle. Opiskelin Turun sairaanhoito-oppilaitoksessa apuhoitajaksi. Tein opiskeluaikoina hurjasti keikkaa Tyksissä. Olin se ihminen, jolle sai soittaa milloin vain ja joka tuli aina töihin. En ole koskaan ollut niin rikas kuin silloin.
Sairaanhoitajaksi valmistuin 1991. Siitä lähtien olen ollut töissä Meilahden teholla. Tykkään duunistani tosi paljon. Yksikään potilas ei ole samanlainen, eikä koskaan tiedä, mitä tapahtuu.
Hoitajan työ ei ole pelkkää määräysten toteuttamista, vaan potilasta hoidetaan tiiminä kaikkia jäseniä kuunnellen. Olen myös sanonut, että jos minulla on hätä, soitan vain yhden kerran. Sen jälkeen toimin oma-aloitteisesti.
Ay-toimintaan lähdin mukaan 1990-luvulla, olinhan jo toiminut opiskelijajärjestöissä. Kaikki alkoi, kun työkaverit ehdottivat minua varajäseneksi ammattiosaston hallitukseen. Nyt minulla on menossa neljäs kausi Meilahden sairaalan luottona.
Luottamusmiehellä oikeudentajun on oltava selkeä. Vaikka neuvottelutaitoja tarvitaan, pitää olla myös jämäkkyyttä. Minun on puolustettava jäsenten etuja ja tavoitteita. En ole omalla vaan jäsenten ja järjestön asialla.
Luottamusmiespäivät helpottavat työn kuormitusta. Se sopii minulle, sillä selkäni sanoo helposti vinks vonks vänks.
Mieheni Putte Seittosen kanssa olen ollut yhdessä vuodesta 1995. Hän on Porin musiikkipiireistä, ja tiesimme toisemme jo teini-ikäisinä. Onneksi emme alkaneet seurustella aiemmin. Kun rakastuimme, oli molemmilla jo takana elettyä elämää.
Meitä yhdistää huono huumori, sanojen vääntely – ja tietysti musiikki. Aina kun kolmivuorotyömme antavat periksi, kierrämme rock-klubeilla. Meitä kiinnostavat erityisesti valtavirrasta poikkeavat kitararokkia, punkkia ja rockabillya soittavat bändit.
Olemme 10–20 vuotta nuorempia kuin muu klubiyleisö, mutta ei se meitä haittaa. Toisaalta meillä on myös paljon ikäisiämme ystäviä musabisneksessä.
Emme ole asiallisia aikuisia, jotka tykkäisivät kodin laittamisesta ja perhe-elämästä. Naiselliset jutut, kuten mekot ja ruoanlaitto, eivät ole minun juttuni. Pakko on kuitenkin siivota, koska meillä on kaksi kissaa.
Oli selvää, ettei meille tule lapsia. Ihmiskunta tulee häviämään. Miksi hankkia lisää häviäjiä?
En koe, että minun tarvitsisi selitellä elämäntyyliäni. Välillä tosin mietin, että pitäisikö alkaa elää kuten muut aikuiset. Mutta sitten on taas hurjasti hyviä keikkoja tulossa.”
Terhi vuonna 1985 kissansa Mietzen kanssa.
Terhi Tuominen-Seittonen
57-vuotias sairaanhoitaja Meilahden sairaalan teho- ja tehovalvontaosastolla ja Meilahden sairaalan luottamusmies.
Jos en olisi sairaanhoitaja, minulla olisi ”jäätöölökioski” tai kapakka, jossa soitettaisiin vain minun ja mieheni lempimusiikkia.
Teksti Tiina Suomalainen
