Patricia Bertényi ihmettelee edelleen sitä, että hänestä tuli kirjalija, vaikka kirjoittaminen on aina ollut luonnollinen osa häntä. Kuvat: Pasi Leino

Patrician kaksi uraa: "Tehohoitajan työn konkreettisuus antaa vastapainoa kirjoittamiselle"

Kun tehohoitaja Patricia Bertényin isä kuoli, Patricia tajusi, että asioita on tehtävä nyt eikä joskus. Niinpä hän lähetti romaanikäsikirjoituksensa kustantajalle. Loppu on hurlumheitä.

Se hetki, kun läppäri hurahtaa käyntiin, on Patricia Bertényin mielestä maailman paras. Taas mennään! Patrician sormet tanssivat näppäimillä. Kirjoittaessaan hän pääsee flow-tilaan, ja tekstiä syntyy pinnistelemättä.

Patricia palaa usein mielessään tuohon kirjoittamisen hetkeen, kun työpaikalla Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolla on selvitty jostain tiukasta paikasta. Ajatus kirjoittamisesta rauhoittaa ja elvyttää.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

– Minä levähdän siinä mielikuvassa, että istun työpöytäni ääressä ikkunan alla ja kirjoitan.

Turkulainen Patricia Bertényi on sekä sairaanhoitaja että kirjailija. Tie kahteen ammattiin on ollut pitkä ja polveileva.

Unkari vaihtui Suomeen syyskuussa vuonna 1981. Silloin 8-vuotias Patricia, hänen isoveljensä Mark, pikkuveljensä David ja vanhemmat astuivat lentokoneesta Helsinki-Vantaalla. Patrician äiti, joka oli kielitieteilijä, oli kutsuttu tohtorinvaihto-ohjelman kautta kahdeksi vuodeksi Turun yliopistoon opettamaan unkaria.

Patricia muistaa, että oli kaunis syyspäivä, kun he heräsivät ensimmäistä kertaa Suomessa. Seuraavana päivänä Patricia ja Mark aloittivat koulun.

– Suoraan syvään päähän. Tunsimme tasan kaksi suomenkielistä sanaa. Toinen oli tyttö ja toinen poika, mutta emme olleet varmoja, kumpi tarkoitti kumpaa. Päiväkotia käyvä Dave oli meistä kolmesta se, joka oppi ensimmäisenä puhumaan suomea.

Perhe viihtyi Turussa, ja äidin pestiä jatkettiin. Patrician lääkäri-isä sai Tyksistä töitä. Vuonna 1986 Unkarin hallitus kutsui perheen takaisin, mutta he päättivät jäädä.

– Emmehän me lapset olisi enää sopeutuneet kommunistiseen koulujärjestelmään. Olimme tottuneet vapaaseen eurooppalaisuuteen. Olen ymmärtänyt vasta aikuisena, millaisen uhrauksen äiti meidän lasten vuoksi teki. Hän vaihtoi professorin uransa Unkarissa freelanceriyteen Suomessa.

 

Vihkoon talentuu monenlaisia juonikuvioita.

 

”Punainen auto.” Patricia istui luokkahuoneessa, ja matala talviaurinko paistoi suoraan ikkunasta sisään. Muut opiskelivat äidinkieltä, Patricia teki matematiikan tehtäviä. Mutta kun opettaja sanoi ”punainen auto”, Patricia havahtui siihen, että hän ymmärsi, mitä opettaja puhui.

– Yhtäkkiä – noin viiden Suomi-kuukauden jälkeen – ymmärsin kaiken. Kuin joku ikkuna olisi auennut päässäni.

Patricia alkoi kirjoittaa suomeksi polveilevia aineita, jotka saattoivat olla 20 sivua pitkiä. Kotonakin hän kirjoitti: salapoliisitarinoita, rocktähtitarinaa Markista sekä fantasiaa, joissa seikkailivat ritarit, puhuvat eläimet ja rämäpääprinsessat.

– Kreetalainen isoäitini oli kertonut minulle tarinoita kreikkalaisesta mytologiasta ja istuttanut minuun rakkauden kaikkea mystistä ja salaperäistä kohtaan. Realismi ei ollut eikä ole minun juttuni. Jos haluan realismia, menen töihin.

Kirjoittaminen oli alusta asti Patricialle turvapaikka, joka auttoi häntä käsittelemään ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta.

– Kirjoittaminen on minulle edelleen ihan parasta terapiaa. En pura ajatuksiani ja tuntemuksiani, vaan luon hahmoja ja rakennan tarinoita. Kirjoittaessani menen jonnekin muualle, pois.

"Realismi ei ole minun juttuni. Jos sitä haluan, menen töihin."

Ajatus siitä, että hän saattaa olla kirjoittamisessa hyvä, tuli Patrician mieleen yhdeksännellä luokalla. Opettaja luki Patrician aineen tunnilla ääneen, ja sen jälkeen luokassa vallitsi syvä hiljaisuus. Herkkävaistoisena ihmisenä Patricia tajusi, ettei se ollut huono hiljaisuus.

Vaikka hän kirjoitti koko ajan, kirjailijan uraa hän ei koskaan miettinyt.

– En tajunnut, että jokin, joka oli minulle niin luontaista, helppoa ja rakasta, voisi olla ammatti. Sen sijaan lähdin lukion jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon taidehistoriaa ja arkeologiaa. Kiinnostus niihin oli isoäitini peruja.

Neljän vuoden ja kandidaatin tutkinnon jälkeen Patricia totesi, että ei humanismilla elä. Niinpä hän meni töihin Turun Akateemiseen kirjakauppaan, suoritti työn ohessa libristin tutkinnon ja jäi kirjojen maailmaan kuudeksi vuodeksi.

Patricia naurahtaa, että kirjakauppa oli vaarallinen paikka olla töissä, sillä suurin osa palkasta meni kirjoihin. Hän ahmi fantasiaa, scifiä, dekkareita, kaunokirjallisuutta, sarjakuvia, taidekirjoja.

Kirjakauppa voi olla vaarallinen paikka siinäkin mielessä, että siellä voi kohdata elämänsä rakkauden. Kun Riikka astui kirjakauppaan, Patricia tunnisti hänet, sillä he olivat käyneet lapsina samaa koulua.

– Riikka oli menossa erikoistuvana lääkärinä Cambridgen yliopistosairaalaan saamaan oppia neurotehohoidosta, ja hän haki kirjakaupasta Suomi-tuliaisia. Alun perin Riikalla oli ajatus, että hän jää Englantiin, mutta ei hän sitten jäänytkään. Minä olin kuulemma syyllinen siihen.

Riikan palattua Suomeen Patricia oli vastuussa kirjakaupan lääketieteellisten kirjojen myynnistä. Patricia muistaa, miten myymäläpäällikkö kiitteli häntä siitä, että kirjojen myynti oli lähtenyt huimaan nousuun.

Vuoden verran Riikka keräsi rohkeutta. Sitten hän pyysi Patriciaa kahville.

– Sillä kupillisella ollaan edelleen. Riikka on peruskallioni.

"Aviopuoliso Riikka työskentelee samalla osastolla lääkärinä."

2000-luvun alussa tapahtui jotakin, joka käänsi Patrician uran suunnan. Lyhyen ajan sisällä kaksi hänen ystäväänsä kuoli syöpään. Suruakin vahvempi oli Patrician viha.

– Mietin, että miten voi olla, että alle kolmekymppinen kuolee vatsasyöpään. Minä en voinut heitä pelastaa, mutta ehkä voisin pelastaa muita.

Isänsä mallia seuraten Patricia päätti, että hänestä tulisi lääkäri. Kun hän ei ensi yrittämällä päässyt lääketieteelliseen, hän lähti opiskelemaan ensihoitajan ja sairaanhoitajan kaksoistutkintoa Turun ammattikorkeakouluun.

– Ajatukseni oli hakea lääkikseen uudelleen, mutta sairaanhoidon ja ensihoidon opinnot tempasivat minut täysillä mukaansa. Tätä minä haluan! Minuun vetosi hoitajan työn konkretia, oli se sitten sidosten vaihtamista tai sydämen pumppaamista. Olin vaikuttunut siitä, kuinka paljon hoitaja pystyy tekemään ihmisten auttamiseksi, jopa hengen pelastamiseksi.

Jo ennen valmistumistaan vuonna 2006 Patricia pääsi töihin Tyksin teho-osastolle, ensin lääkintävahtimestariksi ja sitten sairaanhoitajaksi. Siellä hän on edelleen. Aviopuoliso Riikka työskentelee samalla osastolla anestesiologian erikoislääkärinä. Patricia kiirehtii hymyillen huomauttamaan, että hän oli ensin.

– Yllättävän hyvin se sujuu. Töissä me olemme ammattilaisia ammattilaisen roolissa. Se etu tässä on, että rankan työvuoron jälkeen ei tarvitse kotona yhtään selittää, miksi on niin uupunut.

Raskaan ja vaativan työn palkka on Patrician sanoin ”täysi vitsi”. Hänet saa jaksamaan työn konkretia, kollegat ja potilaat.

– Työhön kuuluu järkyttäviä tragedioita ja hetkiä, jolloin ajattelen, etten enää koskaan tule takaisin. Mutta sitten ovat ne onnistumiset – potilaat, jotka toipuvat ja lähtevät teholta eteenpäin. Potilaat, joita ei itse edes tunnista, mutta jotka saattavat tulla kadulla vastaan ja sanoa, että ”mä muistan sun äänen ja sun silmät”.

 

Patricia taittaa työmatkansa juosten. Matkan aikana moni solmu aukeaa ja kirjoittamisen jumeihin löytyy ratkaisuja.

 

Sitten kuoli Patrician isä. Äkillisesti, suorilta jaloiltaan maaliskuussa 2018. Patrician kollegat yrittivät elvyttää häntä, mutta turhaan.

Vaikka Patricia kohtaa työssään kuolemaa, vasta rakkaan isän kuolema havahdutti hänet pohtimaan asioita, joita hän haluaa elämässään vielä tehdä. Selvittyään akuutista surusta, hautajaisista ja läheisen kuolemaan liittyvästä paperisodasta Patricia lähti Riikan ja koirien kanssa Visbyhyn lomalle. Siellä hän päätti, että menee syteen tai saveen, hän lähettää kustantajalle romaanikäsikirjoituksensa, jota oli piilotellut pöytälaatikossa.

Oli lokakuun 8. päivä, kun Patricia lähetti käsikirjoituksen kuudelle kustantajalle, joista Tammi oli hänen suosikkinsa. Kymmenen päivän kuluttua hän sai Tammelta lyhyen viestin, jossa kysyttiin, onko asia edelleen ajankohtainen.

– Tehohoitajana olin tottunut siihen, että asiat menevät tsap, tsap, tsap. En ymmärtänyt viestiä ja soitin Riikalle töihin, että mitähän tämä tarkoittaa. Riikka melkein huusi, että vastaat siihen viestiin heti. Se tarkoittaa, että he haluavat kirjasi.

Parin viikon kuluttua Patricia oli solminut Tammen kanssa kustannussopimuksen, kolmesta kirjasta.

– Sen jälkeen kaikki on ollut hurlumheitä.

Trilogian ensimmäinen osa, Salaisuuksien galleria, ilmestyi viime vuoden lokakuussa. Toinen osa, Varjojen saari, ilmestyy kesäkuussa. Parhaillaan Patricia kirjoittaa kolmatta osaa. Trilogia on sekoitus kahden naisen rakkaustarinaa, dekkaria ja fantasiaa.

Kiitollista epäuskoa. Näin Patricia kuvailee tunnelmiaan. Hänen on edelleen vaikea uskoa, että hän on kirjailija ja että ihmiset oikeasti lukevat hänen kirjaansa.

Monelle asia on tullut vielä suurempana yllätyksenä kuin Patricialle itselleen. Miksi sinä et ole kertonut mitään, kysyi joku kollegoista, kun esikoiskirja julkaistiin.

– Pohdin, että mitä minun olisi pitänyt kertoa. Kirjoittaminen on aina ollut niin luonnollinen osa minua, etten ole nähnyt siinä mitään mainittavaa. Enhän minä kerro ihmisille sitäkään, että käyn suihkussa joka päivä.

Patricia sanoo ymmärtäneensä vasta nyt, että kirjailijan ammatti on ollut aina hänen haaveensa.

– Joskus leikin ajatuksella, että olisin täysipäiväinen kirjailija, mutta toisaalta työ teho-osastolla on minulle niin tärkeää, etten kuitenkaan olisi valmis siitä luopumaan. Tarvitsen työn tuomaa konkretiaa vastapainoksi kirjoittamiselle, joka on höttöistä.

Patricia kirjoittaa vapaapäivinään. Hän tekee pitkiä, 12,5 tunnin työvuoroja, joten hänellä on myös pitkiä vapaita. Usein tekstin solmukohdat ratkeavat työmatkalla, jonka Patricia taittaa juosten. Hänellä on mukanaan sanelukone, jonne hän voi sanella oivalluksensa saman tien. Kirjoittaminen on Pat­ricialle vaivatonta, sillä hänellä on aina inspiraatio. Tarinan kokonaiskaari on hänen mielessään selvänä, ja se kehittyy ja laajenee kirjoittaessa. Joitakin dialogeja hän saattaa tehdä valmiiksi ja käyttää niitä sitten, kun sopiva hetki tulee.

Töissä Patricia ei mieti kirjoittamista vaan keskittyy työhönsä. Hän naurahtaa, että hänellä on kuitenkin kotikenttäetu, josta Leena Lehtolainenkin oli kateellinen.

– Minä voin kysyä suoraan puolisoltani sitä, missä kulmassa pitää iskeä, että taltanterä osuu sydänpussiin.

 

Varsinkin silloin, kun Patricia työskenteli kirjakaupassa, kotiin päätyi paljon kirjoja.

 

Patricia Bertényi

  • 46-vuotias tehohoitaja ja esikoiskirjailija.
  • Trilogian ensimmäinen osa, Salaisuuksien galleria, ilmestyi viime syksynä Tammen kustantamana.
  • Asuu Turussa aviopuolisonsa Riikan sekä Abby- ja Bonnie-nimisten dalmatialaisten kanssa.
  • Kirjoittamisen lisäksi valokuvaa sekä ammatikseen että harrastuksekseen.
  • Salainen pahe on kuunnella juostessa Britney Spearsia ja Antti Tuiskua.

Teksti Tiina Suomalainen

Lue lisää:

Siperian kirjeet romaaniksi –  "Halusin katkaista surun siirtymisen suvussa."

Oletko lukutoukka? Näissä romaaneissa esiintyy hoitoalan ammattilaisia

Hoitavat sanat – kirjoittamalla saat tunteisiin ja tapahtumiin välimatkaa

 

 

 

 

Mainos
Mainos