Työskentelin 20 vuotta pukusuunnittelijana. Olin lähisuvustani seitsemäs, joka lähti Taideteolliseen korkeakouluun. Kiinnostukseni taiteeseen periytyy äidiltäni, joka työskenteli kuvataiteen didaktikkona yliopistolla.
Ei tullut mieleenkään opiskella sairaanhoitajaksi. Sanonkin nuorille hoitajille, että heissä täytyy olla kypsyyttä ja henkistä vahvuutta, kun ovat lähteneet jo nuorina hoitoalalle.
Pukusuunnittelijan työ oli kuin leikkimistä, mutta stressaavaa. Esimerkiksi näyttelijän roolin nopea muodonmuutos oli loihdittava puvustuksellakin havaittavaksi. Taide ei ollut omaehtoista, pukusuunnittelija on alisteinen taiteilijan ammatti. Jyväskylän kaupunginteatterin produktio Taru sormusten herrasta on yksi onnistuneimmistani. Kun sain esikoiseni, keikkailusta teattereissa ympäri Suomea tuli vaikeampaa.
Pitkään ajattelin, etten halua lapsia. Mieleni muuttui, kun pikkusiskostani tuli äiti. Kun hän muutti omakotitaloon, minäkin aloin haluta sellaista. Hassuinta on, että hän vaihtoi perässäni myöhemmin taideammatista hoitoalalle.
Kun hankimme Vihdistä talon ja elin ruuhkavuosia, matematiikan opettajana työskennellyt isäni kuoli hematologiseen maligniteettiin. En pystynyt silloin pysähtymään. Olen touhukas, välillä liiankin. Ikävä jäi. Olisi ihanaa vaihtaa ajatuksia isän kanssa.
Perheeseemme syntyi kaksospojat noin kolmetoista vuotta sitten. Raskaus oli vaikea. Toisella kaksosella todettiin kammioväliseinässä aukko. Hätäsektion jälkeen sairastuin keuhkoemboliaan.
Poikamme sairastivat neonataalia Marfanin oireyhtymää. Neonataalinen mutaatio perinnöllisestä sidekudossairaudesta oli niin aggressiivinen, että he menehtyivät: August teho-osastolla kolmen kuukauden ikäisenä, Joakim pari kuukautta myöhemmin. Joakimin halusin hoitaa kotona.
Se oli sumuista aikaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka selvisin. Ulkopuolista tukea saimme vähän, minä meistä eniten.
Kun tapahtuu yllättäviä kriisejä, ihmisellä on uskomattomia voimia. Ihminen hämmästyttää itsensäkin. Ajattelen poikien sairauden olleen luonnon virhe, joita tapahtuu koko ajan.
Elämässä sattuu kaikkea, mutta miksi-kysymys ei ole tärkeä. Oleellista on, minkä merkityksen tapahtuneelle antaa. Miten elät asian kanssa? Poikien menetys on minulle suru, jonka voin kääntää voimaksi.
Hakupaperit sairaanhoitajakoulutukseen täytin haun viimeisenä päivänä. Omat kokemukseni ja hoitajan työn näkeminen lastenklinikalla vaikuttivat päätökseeni. Halusin myös mahdollisuuden toiseen uraan ja työn, jonka merkitystä en hetkeäkään kyseenalaistaisi.
Pääsin töihin Tyksin Lasten ja nuorten veri- ja syöpäsairauksien yksikköön, jossa olen yhä. Työssäni psykososiaalinen tuki ja sen kehittäminen on tärkeää siksikin, että tiedän sen merkityksen omasta kokemuksestani.
Vaikka suurin osa potilaistamme paranee, sairastuminen on perheelle aina kriisi. Lääketiede kehittyy, mutta psykososiaalisessa tuessa on parannettavaa.
Teksti Minna Ruotsalainen
