Voiko masentunut työskennellä sairaanhoitajana ja terapeuttina? Kysymys vaivasi Tuomas Piippoa, kunnes hän vastasi itselleen myöntävästi, lähti opiskelemaan lisää ja perusti oman vastaanoton.
”Ahmin yläkouluiässä kirjoja eri maailmankatsomuksista ja filosofioista. Internet tarjosi väylän tutustua samanhenkisiin ihmisiin. Niin sain tietää tamperelaisesta, meditaatiota harrastavasta ryhmästä, jossa aloin käydä viikoittain.
Vietimme paljon aikaa yhdessä myös ruokaillen ja taidenäyttelyissä käyden. Se oli vielä nuorena aikuisenakin tärkein yhteisöni.
Ylioppilaslakin saatuani tahdoin opiskella psykologiaa, mutta pääsy yliopistoon kariutui tilastomatematiikkaan. Eikä paikkaa avautunut lääkiksestäkään, jonne olen pyrkinyt kolmesti.
Ensimmäiset kokemukseni hoitotyöstä sain henkilökohtaisena avustajana Lempäälässä. Suoritin samoihin aikoihin vyöhyketerapeutin opinnot ja suunnittelin vakavissani luontaishoitolan perustamista. Kaipasin kuitenkin jämäkkää tietoperustaa, joten lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi Tampereen ammattikorkeakouluun. Siellä tieteen maailma vei mennessään ja urasuunnitelmani vaihtuivat.
Olin lukenut harrastusmielessä sen verran psykologiaa, että erikoistumisopinnoissa arvelin saavani enemmän irti sisätautikirurgiasta. Ennen valmistumistani keväällä 2011 olin harjoittelussa munuaistautien vuodeosastolla Taysissa. Sieltä avautui myös työpaikka kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.
Osasto oli vastavalmistuneelle haastava mutta mukava paikka. Tuolloin siellä työskenteli lähellä eläkeikää olevia ammattilaisia, jotka auliisti siirsivät hiljaista tietouttaan nuoremmille. Hyvähenkiseen työyhteisöön kuului monenikäisiä ihmisiä, jotka viihtyivät keskenään myös vapaa-ajalla.
Muutaman vuoden kuluttua seurustelusuhteeni vei minut Espooseen ja kolmeksi kuukaudeksi Japaniin. Siellä sain tyydytetyksi erilaisten kulttuurien nälkääni. Sitten ryhdyin tekemään sairaanhoitajan töitä pääkaupunkiseudulla.
Koronakeväänä 2020 työskentelin yksikössä, jossa covid-19-toimintaohjeet olivat ristiriitaisia. Tilanne oli niin hämmentävä ja riskialtis, että tein kantelun aluehallintovirastoon. Kantelun liitteisiin antoi näkemyksensä neljä muuta terveydenhuollon ammattilaista. Yksikkö jouduttiin sulkemaankin tartuntojen vuoksi vajaaksi kahdeksi viikoksi.
Suoritin mielenterveys- ja päihdetyön erikoisammattitutkinnon ja päädyin töihin Husin riippuvuuspsykiatrian osastolle. Kun määräaikainen pestini tänä vuonna päättyi, olin jo valmistunut ratkaisukeskeiseksi terapeutiksi ja kypsynyt kokeilemaan yrittäjän uraa. Siitähän olin unelmoinut jo vuosia aiemmin.
Nyt kutsun lyhytterapia-asiakkaitani vastaanotolleni Espooseen. Lisäksi teen satunnaisia keikkoja rokotebussissa ja kotihoidossa. Viiden vuoden sisällä aion pätevöityä niin, että voin antaa Kelan hyväksymää kuntoutuspsykoterapiaa.
Tunnen psykoterapian hyödyt hyvin, sillä oma masennukseni puhkesi seitsemisen vuotta sitten. Sairauteni on tällä hetkellä remissiossa. Jotta hyvä tilanne säilyy, tahdon elää kiireetöntä, omatahtista arkea. Uskon sen onnistuvan parhaiten terapiayrittäjänä.
Joskus meditoin kotona nuoruusvuosien tyyliin. Istahdan puoleksi tunniksi tyynylleni puolilootus-asentoon, hengittelen rauhallisesti ja katselen tyhjää seinää. Annan tunteiden ja ajatusten tulla ja mennä.
Vielä useammin lähden yksin metsäretkille teltan kanssa. Taktiikkani on harjoitella erätaitoja kotikonnuilla ennen kuin lähden vaeltamaan Lappiin.
Elän parisuhteessa, mutta arkeni jaan kahden burmankissan kanssa. Ne ovat mielenkiintoisia, suuria persoonallisuuksia. Mishka on rakkauden ja rapsutusten kerjäläinen, mutta Ishtar ilmoittaa itse, milloin sietää isäntänsä silitystä.”
38-vuotias sisätautikirurginen sairaanhoitaja ja ratkaisukeskeinen terapeutti Espoosta.
Jos en olisi hoito- ja terapia-alalla, olisin kaunokirjailija.
