”Apua, en osaa mitään” – hoitaja kertoo, kuinka oppi luottamaan taitoihinsa

Kolumnistimme Veera Kamaja haluaisi taputtaa itseään lohduttavasti olalle.

Riemu. Kurkkua kuristaa. Paniikki. Tästä elämä alkaa. Mä jään kiinni siitä, etten osaa mitään. Sisuuntuminen. Epäusko. Oonko mä oikeesti nyt vapaa menemään ja tekemään?

Näissä tunnelmissa pyörin kaksi ja puoli vuotta sitten kolumnissani, kun olin juuri valmistumassa sairaanhoitajaksi. Silloin jännitti: tuntui kuin olisin ollut hyppäämässä uima-altaan syvään päätyyn sokkona sekä uimataidottomana. En halunnut pitää edes valmistujaisjuhlia. Mitäs tässä nyt juhlittaisiin, kun en oikein mitään osaakaan?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ensimmäinen työpaikkani oli sijaisuus kirurgian vuodeosastolla. Potilaille puhuminen oli joka kerta näytönpaikka. Hehän ottivat nyt kaikki sanani ja toimeni todesta. Osaamiseni tuntui hajanaiselta. Osasin laittaa tipan, jakaa lääkkeet ja tarkkailla haavoja – siis suorittaa yksittäisiä toimenpiteitä. Potilaiden jatkohoidoista en sen sijaan ymmärtänyt mitään, ja se tuntui ahdistavalta. Olisin niin kovasti halunnut hallita kaiken heti.

Muistan hyvin epävarmuuden ja fiiliksen siitä, etten tiedä miten päin olla. Nyt haluaisin taputtaa tuota horjuvaa hoitajantainta lohduttavasti olalle. Eihän kukaan voi odottaa, että koulunpenkiltä tulisi hoitajia, joilla on erehtymätön kliininen silmä, lääkärin oppimäärä ja kaikki hiljainen kokemustieto imeytyneenä selkäytimeen.

Valmistumiseni jälkeen olen monesti ollut osaamatta jotakin, mutta kumman hyvin olen silti pärjännyt. Kaiketi kyvystä myöntää kokemattomuuteni ja nauraa itselleni on ollut hyötyä, sillä olen saanut lähes aina asiallista opastusta hölmöimpiinkin kysymyksiini.

Muutama vuosi on vierähtänyt työnteon, opintojen ja itsenäisen ihmettelyn parissa. Nyt olen viittä vailla valmis hoitotason ensihoitaja. Samat epäilevät ajatukset valtaavat päätäni nytkin, mutta hiljaisemmalla äänellä. Sen sijaan kuulen niiden yli, kovaan ääneen, tällaista: JES! En malta odottaa! Olen valmis tähän. Tiedän, mitä osaan ja mitä en. Osaan tarpeeksi. Osaan olla hyvä työkaveri. Haluan kehittyä lisää!

Näyttää siltä, että olen löytänyt oman erikoisalani ja sisäisen ammattilaisuuteni. Tällä kertaa on todella syytä juhlaan.

Onnitteluni sinulle, joka valmistut tänä keväänä! Pidä rinta sopivasti rottingilla, mutta myös jalat maassa. Kyllä sinä pärjäät. Alku voi olla tahmeaa, stressaavaa ja väsyttävää, mutta jo muutamassa kuukaudessa se helpottaa. Jos ei helpota, niin pyydä kehityskeskustelua esimiehesi kanssa. Varsinkin uran alussa on elintärkeää saada tukea ja palautetta kollegoilta ja esimiehiltä. Sinulla on siihen oikeus.

Onnitteluni myös teille, jotka saatte työkaveriksenne vastavalmistuneen terveys- ja sosiaalialan ammattilaisen. Hän ei ehkä alussa ole se kaikista nopein ja nohevin työntekijä, mutta hän haluaa oppia. Kun hän kyselee ja kyseenalaistaa, hän ei tee sitä ilkeyttään. Hän vain haluaa tietää, miksi jokin asia pitää tehdä hankalasti ja mahdollisesti vanhanaikaisesti.

Vastavalmistunut tulee ravistelemaan työyhteisöänne ja sen toimintatapoja. Tämä energia kannattaa ottaa hyötykäyttöön.

Kolumnistimme Veera Kamaja on sairaanhoitaja, joka jatko-opiskelee ensihoitajaksi.

Mainos
Mainos