Pienten lasten kanssa lomailu oli aikoinaan hidasta elämää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Katsoin mökkirannassa tunti toisensa jälkeen, kuinka yksivuotias haki pienellä sangollaan vettä järvestä. Hän kävi kaatamassa veden isoon ämpäriin ja jatkoi, kunnes ämpäri täyttyi. Sen jälkeen hän alkoi tyhjentää ämpäriä järveen. Täyttö. Tyhjennys. Täyttö. Tyhjennys. Voin rehellisesti myöntää pit-käs-ty-neeni. Somea ei ollut vielä keksitty. En pystynyt samalla selaamaan puhelimella tuttavien mielipiteitä ja painelemaan tykkäyksiä. Onneksi! Muuten en nyt muistaisi ylpeän päättäväistä ilmettä pienen työmiehen kasvoilla. Rakastan sitä ilmettä.
Näihin aikoihin lehtiin ilmestyy juttuja lomastressistä, jota en oikein tunnista. Se alkaa jo suunnittelusta, kun lomasta yritetään tehdä täydellinen. Ja kun odotukset ovat korkealla, raskaita pettymyksiä voi tulla jo lomakohteen sateesta tai huvipuiston pitkistä jonoista. Tämä kaikki liittyy ihmisen vaikeuteen sietää sitä, ettei kaikkea voi hallita.
Lähellä luontoa pääsee usein hyvin irti työajatuksista ja pystyy olemaan hetkessä. Läsnäolon taidon tärkeys korostuu, kun maailma muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, teknisemmäksi ja runsaasti valinnan mahdollisuuksia tarjoavaksi. Aivot hakevat jatkuvia ärsykkeitä, emmekä osaa enää keskittyä. Mutta kun ihminen laitetaan istumaan laiturin päähän varpaat vedessä, tuijottamaan kaislikkoa ja veden liplatusta, hän todennäköisesti pystyy olemaan läsnä hetkessä, ainakin vähän. Luonnon vaikutus on niin vahva.
