Kriisityö sen paljastaa: hoitajat ovat luontaisia esimiehiä

Hoitajilla on kokonaisnäkemystä ja organisointikykyä, kirjoittaa kolumnistimme Hanna Kaskinen.

Alkuun tunnustus, joka saa monet ärsyyntymään. Ennen hoitoalalle ryhtymistä ajattelin, että sairaanhoitajat ovat usein besserwissereitä. Mietin, kumpi oli muna ja kumpi kana: hakeutuvatko kaikkitietäjätyypit (joista ei ollut lääkikseen) hoitoalalle, vai tekeekö ammatti heistä sellaisia?

Tuntuu raa’alta nähdä tuo kirjoitettuna. En tiedä, mistä ajatus oli saanut alkunsa. En edes tuntenut sairaanhoitajia, eikä hoitajaisosiskoni taatusti antanut siihen aihetta.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kun kerron työskenteleväni Lääkärit ilman rajoja -järjestössä, yleinen kommentti on ”Ai olet lääkäri.” Se on luonnollinen, ja olen iloinen päästessäni selittämään järjestön ja eri ammattiryhmien toimintaa. Järjestömme kansainvälisistä työntekijöistä, expateista, on sairaanhoitajia ja kätilöitä puolitoistakertainen määrä lääkäreihin verrattuna. Muiden alojen osaajia – tekniikkaa, hallintoa, hankintaa, viestintää, psykologiaa, antropologiaa – on yhteensä vielä reilusti enemmän.

Kansainväliset työntekijät ovat harvassa projektissa sorvin ääressä. Monet ensimmäistä kertaa matkalle lähtevät hoitajat luulevat, että työ on hands on -auttamista: haavojen sitomista, kanyylin laittamista, synnytyksessä avustamista. Meidän lisäarvomme ei tule kuitenkaan siitä. Joissain maissa emme saa edes koskea potilaaseen. Sen sijaan tehtävämme on ohjeistaa, kouluttaa, tukea, kehittää ja valvoa toimintaa ja paikallista henkilökuntaa. Paikallinen henkilökunta on aina projektin suurin voimavara. Me ulkomaalaiset tuomme työhön oman kokemuksemme, järjestön ohjeistukset ja pelisäännöt.

Tässä tehtävässä sairaanhoitajat ovat osoittautuneet erinomaisiksi. Moni ei ole aiemmin ollut päällikkötehtävissä, saatikka kouluttanut, mutta on luontainen esimies tai kouluttaja tilanteeseen jouduttuaan.

Esimerkiksi Etiopiassa työskennellyt Susan, hollantilainen kardiologisen osaston hoitaja, oli tehokkain koskaan näkemäni rekrytoija. Hän teki rekrytointiprosessista taiteen. Hän sai sen sujumaan, vaikka kuukaudessa piti palkata kahdesta kolmeen uutta hoitajaa – ja hakemuksia tuli joka kerta 70–100.

Intiassa Rachel, kolumbialainen ensihoitaja, kehitti tuberkuloosipotilaiden seurantajärjestelmän, jota paikalliset terveysviranomaisetkin alkoivat käyttää.

Täällä Jemenissä, missä olen parhaillaan, japanilainen vastasyntyneiden hoitaja Akemi toimii koko lääketieteellisen tiimin vetäjänä. Niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin kirurgit ja ensiavun lääkärit kuuntelevat hänen mielipidettään.

Asenteeni hoitajien kaikkitietävyydestä muuttui jo opiskeluaikana. Opiskelin hoitajaksi yli nelikymppisenä, ja oli mukava ottaa ohjeita nuorilta, jotka tiesivät, mistä puhuivat ja mitä tekivät. Se ei ollut osaamisen näyttämistä vaan sen jakamista.

Pyydän syvästi anteeksi aiempaa mielipidettäni.

Niin. Eivätkä useimmat hoitajat halua lääkäreiksi. Opiskeluajan kesätyöpaikassa avustin terveyskeskuspäivystyksen yövuorossa lääkäriä, vanhaa koulukaveriani. Hän totesi tietävänsä minut: hoitajana oleminen ei riitä, vaan jatkan varmasti lääkäriksi. En halunnut silloin enkä halua nyt.

On tärkeää arvostaa sitä, mitä tekee, ja tehdä se parhaalla mahdollisella tavalla. Itsevarmana jos on tarpeen.

Hoitajilla on kokonaisnäkemystä ja organisointikykyä. Päällikköainesta.

Kolumnistimme Hanna Kaskinen on sairaanhoitaja ja ekonomi. Hän työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä projektikoordinaattorina.

Kuva Leena Louhivaara

Mainos
Mainos