Rakas päiväkirja, minua ei tapettukaan

”Millä oikeudella potilas pyytää ensin apua ja alkaa sitten väkivaltaiseksi?” kysyy kolumnistimme Veera Kamaja.

Lauantai. Viisi päivää tapahtuneesta.

Potilas rikkoi ambulanssimme ja uhkasi tappaa minut ja työparini maanantaina.

Ensimmäiset kaksi päivää päällimmäisiä tunteitani olivat viha, raivo ja suuttumus. Millä oikeudella potilas ensin pyytää meiltä apua ja sitten ilman mitään syytä alkaa väkivaltaiseksi? Jo tilanteen aikana minua raivostutti kaikki se työ, mitä tilanne tulisi teettämään. Potilas riehuu, ja me joudumme kartoittamaan tuhot, tekemään vahinkoilmoitukset, vaihtamaan auton vara-autoon, puunaamaan kaikki paikat läpi. Tulisi itse siivoamaan!

Seuraavana iltana iski suru. Käperryin nukkumaan ja tunsin sängyssä ollessani kehoni rajat. Tätä kehoa vastaan hän yritti hyökätä; tämän kehon hän olisi halunnut listiä. Sama tapahtui uudelleen muutama päivä myöhemmin joogatessani. En itkenyt, mutta sisälläni kihahti.

Kolmas aalto iski ahdistuksen muodossa. Rinnan alla oli möykky, kuin kasvain ikään, ja teki mieli hengittää oikein syvään, josko se väistyisi. Välillä iski pakokauhu, pakko päästä pois sosiaalisesta tilanteesta. Mutta ei yksin kotonakaan ollut hyvä olla. Öisin pyörin sängyssä ja kun satuin nukahtamaan, tulivat painajaiset.

Tapahtuma pyörii nyt päässäni tiuhaan. Muistelen noita minuutteja: potilaan raivostumista, tavaroiden lentelemistä ja oman pakosuunnitelman laatimista. Mitä silloin tapahtui? Muistan yksittäisiä sanoja ja pieniä häivähdyksiä. Muistan, kuinka maiharini upposivat penkan lumihankeen ja kuinka puristin kannettavaa tietokonetta – lyön tällä, jos potilas pääsee kimppuuni. Muistan absurdiuden, kun työmatkalaiset ajelevat ohitsemme jatkuvana virtana ja me odotamme, odotamme, odotamme poliisia pitkien minuuttien ajan. Koetan muistaa kaiken, en oikein tiedä miksi.

Miltä ihminen näyttää ennen kuin tappaa jonkun? Olin ajatellut, että kasvot vääristyvät vihasta, silmät leimuavat ja ilmeestä näkyy tappamisen palo. En tiedä, näyttikö potilaani tappajalta. Toisaalta, en usko että tappaminen etenee kaavan mukaan. Luulen, että usein se on ennemminkin oho hups. Raivo ylti liian pitkälle. En tiedä, mihin se olisi tässä tilanteessa yltänyt.

En oikein osaa suhtautua tuntemuksiini, ei minulla ole valmista toimintamallia tällaiseen. Teenkö tästä tapauksesta itselleni mörön, onko tämä tilanne mörkö, pitäisikö siitä tehdä mörkö? Potilas toimi väärin ja tilanne ei todellakaan ollut arkipäiväinen tai hyväksyttävä, toistelen itselleni. Näin muutkin ovat sanoneet. Silti hävettää ja nolottaa. Miten näin pääsi käymään minulle, miten oikein reagoinkaan tällä tavalla? Tunnen itseni epäonnistuneeksi, tuntuu kuin kasvoillani olisi leima, joka kertoo tapahtuneesta. Haluan puhua mieleeni juolahtavista asioista, mutta en kuitenkaan jaksaisi keskustella kollegoiden kanssa. Väsyttää. On vaikeaa keskittyä. Hermostun mitättömistä arjen asioista.

Sunnuntai. Puolitoista kuukautta tapahtuneesta.

Luulin olevani vahva. Luulin, että käsittelisin rankat keikat jotenkin sisäsiististi, järjestelmällisesti ja kohtuudella tuntien. Sen sijaan havaitsinkin olevani keskellä kehollista mylläkkää, jossa olin vain sivustaseuraaja. Ajatukset ja tuntemukset veivät minua kuin pässiä narussa. Tappelin aikani vastaan mutta annoin viimein olla: tulkoot. Ne riehuivat minussa aikansa, tekivät mitä niiden täytyi ja jatkoivat sitten matkoihinsa. Tapahtuma ei poistu minusta koskaan, mutta nyt minun on taas hyvä olla.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja.

Lue lisää:

Hatunnosto meille! Potilas karjuu ja kiroilee, mutta me autamme