Sauli Niinistössä on jotakin samaa kuin tehyläisissä, kirjoittaa Millariikka Rytkönen

Ihan tavallinen kesäsunnuntai. 7-vuotias toivoo mustikkapiirakkaa. Sellaista, missä ei ole pullapohja. Lupaan tehdä juotuani aamukahvin ja selat­tuani päivän lehdet. Silmäilen Kalevan pääkirjoituksen. Valtakunnansovittelija puhuttaa edelleen. Myös tämä tuoreempi versio. Se, että kuulin Piekkalan äänessä työnantajan kaiun, mainitaan. Ukkosenjohdattimeksi on kuulemma joutunut valtakunnansovittelija. Näpyttelen nopeasti twiitin: ”Joutunut? Siis että itse omilla puheillaan aiheuttaa ensin myrskyn ja sen myötä toimisi ukkosenjohdattimena?”

Lähden hakemaan kaupasta muropohja-aineksia. Piekkalan ajattelemisen jälkeen tarvitsen rokkia. Valitsen Guns N’ Rosesin Welcome to the Junglen ja väännän saman tien nupit kaakkoon. Ajatukset tyhjenevät työmarkkinakentästä. Hiljaisessa kaupassa silmäilen iltapäivälehtien lööpit. Iltalehti huutaa: ”Kela-taksin oharit jättivät Samin ilman syöpähoitoa”. Taksilain muutos vaikuttaa vakavasti ihmisten terveyteen ja mietin, kuinka tämä voi tapahtua meillä Suomessa.

Ilta-Sanomat tietää, että Euroopan kohtalon viikko kuulemma alkaa. Tekstiä tehostaa vakavan tasavallan presidenttimme kuva. Kurkistan lehteä. ”Ei uskoisi, että maailmalla kuohuu. EU natisee liitoksistaan. Kumpi valvottaa presidenttiä, kansainvälinen tilanne vai Aaro-poika?” Nukumme kumpikin hyvin, vastaa presidentti.

Hymyilen. Ladon pakastetun valmismuropohjan ja vaniljakastikkeen hihnalle. Sauli Niinistöstä huokuu jotakin samaa kuin meistä tehyläisistä asiakastyössämme. Vaikka taivas olisi tippumassa niskaan, me katsomme rauhoittavasti asiakastamme silmiin ja sanomme pehmeällä äänellä: Ei mitään hätää. Kaikki järjestyy.

Puhelin piippaa, ystävä laittaa whatsappia. ”Oli pakko ottaa eilen keikka.” Hänen, jonka pitäisi olla kesälomalla perheensä kanssa. Hänen, jonka rahat eivät riitä, vaikka elää kuinka vaatimattomasti. Muistan, mitä minusta kirjoitettiin erään lehden kommenttiosiossa, kun kerroin julkisesti, kuinka olin elänyt kädestä suuhun ollessani yksinhuoltaja. ”Kertoo paljon ton ihmisen taidosta käyttää rahaa kun ei saa kätilön palkkaa riittämään! Nehän saa sunnuntailisät ja kaikki!”

Huikkaan kassalle kiitoksen ja mietin, kuinka hienoa on, että hän saa tänään tuplapalkan. Ja mietin, millainen ihminen näkee meidän alamme työntekijöiden taloudellisen ahdingon itseaiheutetuksi olotilaksi.

Autossa Axel Rose jatkaa siitä, mihin jäi. ”Welcome to the jungle, we take it day by day”. Niin. Norsukin syödään pala kerrallaan. Samoin kuin mustikkapiirakka. Kotona odottaa malttamaton pieni poika ja perunajauhojakin löytyi kaapin perältä. Huokaisen helpotuksesta. Työnnän piirakan uuniin ja mietin, että loman jälkeen palaan malttamattomana työmarkkinaviidakkoon ja etenen siellä päivä kerrallaan. Se ei pelota, koska en tee matkaani yksin. Meidän heimossa on 160 000 rohkeaa kulkijaa.

Tervetuloa viidakkoon kohtaamaan Tehy-heimo. Me olemme valmiina.