Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger kritisoi Helsingin Sanomissa keväällä, että kotihoitojärjestelmää ei ole suunniteltu muistisairaan ihmisen tarpeisiin. Krögerin mukaan kotihoito toimii ihmisille, jotka tarvitsevat apua fyysisiin asioihin. Kröger sanoi: Jos muistisairaus on pitkällä, tilanne on koko ajan päällä. Se ei hoidu sillä, että piipahdetaan muutaman kerran vuorokaudessa. Piipahdukset eivät Krögerin mukaan vastaa niihin sosiaalisiin, emotionaalisiin ja kognitiivisiin tarpeisiin, jotka ovat muistisairaalle keskeisiä.
Muistisairasta ihmistä ei tue se, että organisaatio toimii mahdollisimman tehokkaasti lääketieteen ja henkilökunnan työnjaon näkökulmasta. Muistisairaalle ihmiselle tärkeintä on tuttuus, rauhallinen rytmi, tunne turvallisuudesta ja merkityksellisyydestä hetkessä. Hoivakodissa hoitajat ovat aina näköpiirissä.
On minulla hyviäkin muistoja kotihoidon ajoilta. Saapuessani kerran äidille kylään kotihoidon työntekijä istui hänen vierellään sohvalla. He kertoivat olevansa horoskoopiltaan vaakoja. ”Eli millaisia”, kysyin. ”Väärin kohdeltuna kostonhaluisia”, he sanoivat ja nauroivat. Sillä hetkellä eivät korostuneet aikataulut, lääkitys tai toimenpiteet, vaan äiti tuli kohdatuksi tarkoitusta kokevana ihmisenä.
Jos muistisairaan ihmisen hoito ei lähde tästä lähtökohdasta, seurauksena on tyhjyyttä, levottomuutta ja vastustusta. Tiedän, että kotihoidon hoitajatkin haluaisivat, että heillä olisi asukkaiden kanssa tarpeeksi aikaa. Jään innolla odottamaan, miten kotihoitoa – ja hoivakoteja – kehitetään tulevaisuudessa vastaamaan enemmän muistisairaan ihmisen tarpeita.
