Moni kollega sai potkut – miten osoittaisin myötätuntoa?

Viime vuoden loppu oli synkkää aikaa työyhteisössäni. Yt-neuvottelujen luoma epävarmuus velloi päivittäisen työn yllä sankkana sumuverhona. Jokaisella oli oma tapansa suhtautua tilanteeseen. Minun keinoni oli syventyä entistä enemmän asiakastyöhön. Vapaa-ajalla keskityin sivubisneksien kehittelyyn. Ajattelin, että pyöriköön herrojen himmeli taustalla. Siihen en voinut vaikuttaa.

Joulukuussa jäin talvilomalle ja sain tietää, että työsuhteeni jatkuu. Silloin olin jo liikaa loman tarpeessa enkä jaksanut iloita asiasta. Tuumasin, että kivat mulle ja ryntäsin leivontatarvikkeiden ostoon. Paistoin kuivakakkuja ja mallasleipiä aamusta iltaan ja lopulta yötä päivää – enkä ajatellut töitä hetkeäkään.

Minussa asuva torimummo syrjäytti sairaanhoitajan. Leipomuksia kojulla myydessäni kohtasin iloisia kasvoja, tuttuja ja tuntemattomia, mutta myös varovaisia kysymyksiä kohtalostani yt-prosessissa. Totesin tosiasiat lyhyesti, paitsi jos kysymyksen esitti työtuttu hyvinvointialueelta. Silloin oli vastakysymyksen aika, vaikka monesti ilme ja kehonkieli kavalsivat asiaintilan kysymättäkin.

Kun toiset kertoivat työsuhteidensa päättymisistä, minun oli vaikea olla tuntematta pienen pientä syyllisyyden pistosta työpaikkani säilymisestä. Niin moni timanttinen työntekijä sai lopputilin. Suustani ryöpynneet myötätunnon sanat kuulostivat korviini niin laimeilta, että muistin vanhan viisauden: Ihmisellä on ihan syystä kaksi korvaa ja vain yksi suu. Jos mitään muuta ei voi tehdä, aina voi kuunnella.

Nyt tuosta on kulunut jo liki kaksi kuukautta. Joulu juhlittiin ja vuosi vaihtui. Joulumielen löytyminen oli jossain perheissä taatusti tiukassa. Silti juhlapyhien toistuvat perinteet saattoivat parhaimmillaan tuoda lohtua ja luoda uskoa jatkuvuuteen. Minäkin ehdin markkinatohinan ohella levätä ja viettää aikaa läheisteni kanssa. Se teki hyvää ja toi etäisyyttä syksyn raskauteen.

Tammikuussa ryhdyimme opettelemaan, mitä hyvinvointialueen organisaatiouudistus käytännössä tarkoittaa. Minun on edelleen vaikea ymmärtää, kuinka kansalaisten tarvitsemat palvelut saadaan tuotettua merkittävästi aiempaa pienemmällä henkilökunnalla. Mutta menneeseen ei ole paluuta. On suunnattava eteenpäin ja nähtävä valoa siellä, missä sitä on.

Jos ei muuta, on laitettava sukset jalkaan ja lähdettävä katsomaan, kuinka kevättalven aurinko kimaltaa Saimaan lumisella kannella.