”Oh my God!” Jaksaisimmeko paremmin, jos sallisimme tunteidemme näkyä enemmän?

”Oh my God!” Pitkä ja äänekäs valitus kuului käytävälle saakka, kun olin menossa synnytyssaliin näytteenottoon. Sisällä englanninkielinen synnyttäjä vaikeroi äänekkäästi. Yhdellä silmäyksellä olimme salin kahden kätilön kanssa samalla aaltopituudella: rauhallisia, hillittyjä ja tehokkaita. Ilmeenkään värähtämättä tarkistin kätilöiltä, ettei kyseessä ollut epätavallisen kova näytteenottopelko. Kätilö vahvisti, ettei ollut. ”Supistuksia”, hän totesi.

Synnytys eteni hyvin. Synnyttäjä ja syntyjä saivat meiltä mitä ammattitaitoisinta hoitoa, ja lapsi saatiin turvallisesti maailmaan.

Jälkeenpäin nauratti, miten kulttuuritaustamme näkyivät tilanteessa. Vaikka iso osa selittyi potilaan ja ammattilaisen erilaisilla rooleilla, oli kyse myös muusta: suomalaistaustainen synnyttäjä on usein hillitty valittaessaankin; kielenkannat saattavat höltyä vasta kunnon ilokaasuhömpsyistä. Hoitohenkilökunnalle hillitty käytös on osa ammatillisuutta ja hoidon onnistumista – mutta totta vie, on se meille myös luontaista.

Meillä suomalaistaustaisilla on usein paljon annettavaa, kun kyse on järjestelmällisyydestä, käytännöllisyydestä ja kurinalaisuudesta. Niiden avulla on rakennettu ja ylläpidetty toimivia järjestelmiä. Mutta voisimmeko paremmin, jos sallisimme tunteidemme näkyä enemmän ulospäin?

Terveydenhuollon ammattilaisen on pystyttävä hallitsemaan reaktioitaan, mutta yksityishenkilönä voisi olla vapauttavaa antaa tunteiden näkyä. Olisiko meidän helpompi kohdata tunteemme, jos ne olisivat kollektiivisesti enemmän näkösällä? Tuntisimmeko vähemmän yksinäisyyttä, jos kokisimme jakavamme samoja tunteita muiden kanssa?

Kiljaise, kun kirpaisee. Naura, kun naurattaa. Hengähdä kuuluvasti ja rakasta joka solullasi.

Me terveydenhuollon ammattilaiset olemme tahtomattammekin tilanteissa, jotka herättävät monenlaisia tunteita. Olemme siellä missä synnytään, sairastutaan, toivutaan, helpotutaan, luovutaan ja kuollaan. Se on aikamoista, ja ammattilaisina emme voi antaa tunteidemme näkyä liikaa näissä tilanteissa. Mutta voisiko tunteiden näkyvämpi ilmaiseminen vapaalla parantaa jaksamistamme?

Olisiko tämä syksy näkyväksi tekemisen aikaa? Kiljaista, kun kirpaisee. Nauraa, kun naurattaa. Huutaa, älähtää ja etsiä olka, jota vasten itkeä? Hengähtää kuuluvasti ja rakastaa joka solullaan.