Etäopiskelun sosiaalisuus yllätti ensihoitajan – ”Oletin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni tietokoneen sinivalon kajossa”

Istun kahvilan pöydässä ja tuijotan kurssin tavoitteita Learn-alustalla.

Päässä ajatukset hairahtelevat minne sattuvat ja oikeastaan tekisi ennemmin mieli tehdä kuperkeikkoja. Juuri sen takia istun nyt kahvilassa: täällä on sosiaalinen paine olla tekemättä kuperkeikkoja. Muutaman kotipäivän jälkeen ajattelin testata tätä vaihtoehtoa.

Aloitin koulunkäynnin tammikuussa ja pian huomasin, että etäopiskeleminen vaatii yllättävän paljon totuttelua. Kukaan ei ole vahtimassa minua eikä kerro, mitä se opettaja just sanoikaan. Kissa sen sijaan tarjoaa minulle kotona täyden tukensa kehräämällä sylissäni, välillä kuulokkeideni mikrofonia pureskellen.

Olen täysi noviisi etätyöskentelyssä ja myönnän ennakkoasenteeni. Oletin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni tietokoneen sinivalon kajossa. Opiskelu on kuitenkin osoittautunut hyvin vuorovaikutteiseksi ja monimuotoiseksi.

Koronan tuoma pakkomukautuminen on varmasti vaikuttanut pedagogisiin käytäntöihin, koska luennoilla homma tosiaan toimii. Huutelemme sujuvasti kommentteja, reagoimme, löydämme yhtäkkiä itsemme satunnaisesta pienryhmästä ja hyödynnämme Padletia, eräänlaista interaktiivista seinää, johon kaikki voivat kirjoittaa.

Olen aina ollut elämässä eteenpäin pyrkivää tyyppiä, mutta nyt olen todella löytänyt vahvan sisäisen motivaation opiskeluun. En ole hankkimassa itselleni uutta ammattia, vaan syventämässä osaamistani opiskelemalla ensihoidon kehittämistä ja johtamista.

On piristävää on vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa, jotka eivät ole heittäneet hanskoja tiskiin hoitoalan suhteen.

Olen selvästi kypsynyt lähivuosien aikana, sillä olen innoissani muun muassa lakiluennoista. Ensihoitoasetuksen sanamuodot tulevat jo ulkomuistista. Päässäni hyrrää ja aivosoluni suorastaan kipinöivät, kun saan pohdiskella ja analysoida johtajuuden eri ilmenemismuotoja.

Tekee hyvää avartua, vaikka etänä keskittyminen onkin ajoittain haastavaa.

Lähipiirissäni olen outolintu. Monet muutkin hoitajat kyllä opiskelevat, mutta alaa vaihtaakseen. Olen ainoa, joka jatko-opiskelee hoitoalaa. Väkisinkin tulee ajoittain mieleen, onko minulta jäänyt jotain tajuamatta, kun kerran tähän ryhdyin.

Opiskeluryhmäni on ihana. Olen yllättynyt, miten piristävää on vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa, jotka eivät ole heittäneet hanskoja tiskiin hoitoalan suhteen. Näillä ihmisillä on kokemusta, näkemystä ja tahtotilaa tehdä muutosta – kehittää tätä meidän alaamme. Tähän joukkoon minä haluan kuulua.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee aina olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.