Naisen puhuessa hänen silmiinsä oli noussut leikkisä pilkahdus. Se oli merkki siitä, että rohkenin astua pilapuheiden höttömaalle.
”Anteeksi vaan, en käsittänyt lainkaan. Luulin, että teillä on mies paketoituna minulle”, sanoin teipatessani taitosta pistoskohtaan. ”Ikävä tuottaa pettymys”, rouva vastasi ja kihersi naurua.
Nauru tarttui ja jatkui sittenkin, kun nainen oli jo lähtenyt ja minä vein näytteitä fuugiin. Pääsin selittämään kollegallekin, mikä niin hauskaa oli. Vitsailusta jäi iloinen mieli koko työpäiväksi.
Vaikka pidän itseäni melko hyvänä ihmistuntijana, eivät juttuni osu aina maaliin. Ohi mennyt vitsi on kuin hiekoitussora jään alla: se ei anna kuulijalleen riittävää tarttumapintaa, minkä huomaa vasta sitten, kun vitsiniekka on itse rähmällään maassa, omiin sanoihinsa liukastuneena. Siinä sitten räpiköin ja mietin, miksen edes tämän kerran voinut tyytyä kohteliaaseen small talkiin.
Huonosti kohdistetun huumorin tai mokatun vitsin jälkeen pääsee parhaiten jaloilleen, kun pyytää vilpittömästi anteeksi. Tunnelma ei ehkä palaa heti entiselleen, mutta useimmat leppyvät ajan kanssa. Parhaimmassa tapauksessa vuorovaikutusvirhe ja sen asianmukainen käsittely tarjoavat potilaalle kokemuksen hoitajan inhimillisyydestä. Se voi muuttaa koko hoitosuhdetta tasavertaisemmaksi.
Tilanteeseen sopiva huumori keventää tunnelmaa, lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja auttaa jaksamaan hoitotyössä. Pidän hyötyjä niin suurina, että otollisen maaperän aistiessani sivuutan väärinymmärryksen riskin ja letkautan EKG:tä ottaessani: ”Saisiko herralle olla muotoon ajellut rintakarvat?”
Emmi Suomalainen on sairaanhoitaja ja sanataiteen opiskelija, jota kiinnostavat ihmisyyden mysteerit. Siksi hän pysähtyy mielellään asiakkaidensa tarinoiden äärelle.
