Mikä sinusta tulee isona?

Uusi alku. Puhdas sivu. Toisille meistä tavoiteltavaa, toisille pelottavaa. Osan elämä alkaa aina ensi maanantaina – sitku – mutta osa elää jo tänään.

Työelämässä toiset kipuilevat urajumissa, joka tuntuu kuin umpikujalta. Samaan aikaan iso osa meistä pitää työpaikan vaihtamista avioeron kaltaisena elämänkriisinä. Jumiin jääneet kipuilevat sitä, etteivät löydä ratkaisua tilanteeseen, ja heidän oireilunsa voi vaikuttaa koko työyhteisöön.

Työterveyslaitoksen tutkimushanke Osaava ja uudistuva ura selvittää, mistä urajumissa on kyse, miten sitä voi mitata ja miten siitä voisi päästä pois. ”Pitkään jatkunut tyytymättömyys ja työmotivaation puute voivat näkyä epäsuotuisana käytöksenä. Työntekijä saattaa esimerkiksi työskennellä aiempaa pienemmällä panoksella, myöhästellä töistä ja puhua organisaatiostaan kielteiseen sävyyn”, sanoo tutkija Otto Pankkonen.

Alamme todellisuus on ajanut monet meistä miettimään, mikä minusta tulee isona. Onko tämä se homma, josta haluan jäädä eläkkeelle, vai uskaltaisinko toteuttaa sisälläni kytevän haaveen?

Tehy kysyi asiaa teiltä kesällä ja tulos pysäytti: Miltei jokainen alle 30-vuotias hoitaja oli harkinnut alan vaihtoa. Työhyvinvointi on heikentynyt koronan vuoksi, ja yhä useampi nuori hoitaja ei katso jaksavansa alalla työuran loppuun asti.

Kerroin medialle syksyllä antamissani haastatteluissa, kuinka surullinen ja vihainen olen etenkin nuorten hoitajien puolesta. Te nuoret olette se ratkaiseva joukko, josta tulisi pitää kynsin hampain kiinni. Te olette tulevaisuuden hyvinvointialueiden sote-palveluiden tekijöitä ja varhaiskasvatuksen ammattilaisia.

Ja samalla myös ajattelen, että työelämässä pitää olla sopivan itsekäs – erityisesti omien haaveiden suhteen.

Minun haaveeni oli sairaalamaailma. Muusta työelämään liittyvästä en muista haaveilleeni. Lukion äidinkielenopettaja yritti kannustaa opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta yliopistoon, mutta tiesin jo tuolloin jättäväni lukion kesken, jos vain pääsisin sisälle terveydenhuolto-opilaitokseen.

Ajoittain leikin mielessäni edelleen ”mitä jos”- leikkiä. On hurjan lohdullista ajatella, ettei minun tarvitse 46-vuotiaana tietää, mistä tehtävästä jään eläkkeelle aikaisintaan 22 vuoden kuluttua. Saan siihen vastauksen ehkä vuonna 2044.

PS. Vaikka kristallipallokurssi jäi minulta Kätilöopistolla suorittamatta, osaan ennustaa meille tehyläisille vaiherikasta kevättä. Muistetaan siis, että yksin voimme vain toivoa ja pyytää, mutta joukolla voimme vaatia.