Hoitajien uusi ura: Mummot muistelevat, me sanoitamme

Sairaanhoitajapariskunta Jarkko ja Anne-Mari auttaa vanhuksia jutun juureen.

Kuvateksti
Sairaanhoitaja Jarkko Somero sanoittaa ja säveltää vanhusten elämäntarinoita. Kuvat: Jussi Tuokkola

Käsky-lehdestä se huomattiin / veturimiehiä tarvittiin. / Siispä olympiavuonna 52 / musta tulis konepajakoulun oppilas.

Me ihmiset rakastamme tarinoita. Varsinkin elämänmakuisia ja koskettavia.

Arjen vastapainoa ei tarvitse etsiä aina maailman ääristä, sillä parhaat tarinat saattavat löytyä aivan kulman takaa. Ne odottavat vain sanoittajaa ja säveltäjää – tai ainakin kuulijaa.

Pian taakse Rääkkylä jää / ja Ouluu kohti – lättähattu jyskyttää. / Kohtaloko neidon Yli-Iistä sai / sähköliikkeen myyjättäreks vai sattumako vain?

Äänessä on oululainen sairaanhoitaja Jarkko Somero. Hän istuu palvelutalo Jaarankartanon oleskelutilassa ja säestää itseään kitaralla. Ympärillä on talon asukkaita, jotka ilmeistä päätellen nauttivat kuulemastaan. Pienestä alettiin niminen laulu kertoo elämästä 1960-luvulla. Laulu pohjautuu Jarkon tarinointiin Soinin kanssa. Soini asuu kotonaan, mutta hän käy miltei päivittäin tapaamassa puolisoaan Katria, joka asuu palvelutalo Hiirosenkodissa.

Vuoden ensipuoliskolla on syntynyt kaikkiaan puolen tusinaa laulua.

– Moni vanhus on aluksi sanonut, ettei osaa tehdä lauluja. Minä olen vastannut, että ei se haittaa. Minä osaan, tehdään yhdessä! Vanhuksille on tärkeää, että oma tarina tulee kuulluksi, Jarkko sanoo.

Ensin Jarkko juttelee vanhuksen kanssa yhden tapaamisen verran. Siitä syntyy laulun aihio, jota he hiovat yhdessä kahdella seuraavalla kerralla.

– Lauluja on ollut helppo kirjoittaa, koska tarinaa olisi vaikka näytelmäksi asti.

Muisteluiden kautta Jarkko on päässyt sanoittamaan 1950–70-lukujen elämää Oulun seudulla ja kauempanakin. Laulut kertovat arjesta, työnhausta ja rakkaudesta. Vaikka ihmiset ovat jakaneet niukkuutta – vesi ja polttopuut on pitänyt kantaa sisään ja pienet asunnot ovat käyneet ahtaiksi – toisista on välitetty ja pidetty huolta.

– 1960-luku oli vielä vahvasti yhteisöllistä aikaa. Vaikka arjen pyörittäminen vaati paljon työtä, elämä oli kiireetöntä, miettii Jarkon puoliso Anne-Mari Siltavirta.

Jarkko että Anne-Mari ovat työskennelleet yli 15 vuotta anestesiahoitajina Oulun yliopistollisen sairaalan keskusleikkausosastolla. Vuoden alussa he jäivät opintovapaalle. Anne-Mari hakee oppia luontaistuotteista ja Jarkko yrittämisestä. Käynnistysvaiheessa on Kotokero-niminen yritys, joka yhdistää luonto-, kulttuuri-, käsityö- ja terveysalaa.

Samalla he ovat piloitoineet vanhuksille suunnattua virkistystoimintaa Jaarankartanon ja Hiirosenkodin palvelutaloissa. Sen kokemuksia on tarkoitus hyödyntää yhtenä yrittämisen muotona.

Keskeisenä ajatuksena on luoda vanhuksille yhteistä tekemistä musiikin ja kuvataiteen keinoin. Jarkko on vastannut musiikista ja Anne-Mari maalauksista. Yhdessä on ammennettu vanhoista valokuvista ja luotu multimediaa. Hanke on päässyt osaksi Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Silloin toisenlaista oli niin / kaikki pienestä alettiin. / Sitä toisemme kun tavattiin / ympärillemme kasvoi kaupunki.

 

Sairaanhoitaja Anne-Mari Siltavirran ohjauksessa syntyy talvisia tähtitaivaita. Railin mieleen palaa maalatessa, kuinka oma äiti oli käsitöiden ystävä.

 

Maalauskankaille on tallentunut talviöisiä tähtitaivaita sekaväritekniikalla. Jotkut vanhuksista ovat harrastaneet maalaamista, mutta useimmille se on ollut uutta. Kokemattomuus ei haittaa, sillä Anne-Mari ohjaa tarvittaessa kädestä pitäen. Ensimmäisellä tapaamisella syntyy tausta. Toisella kohtaamisella asetetaan tähdet taivaalle ja kolmannella kerralla tehdään sapluunan avulla lumihiutaleita.

Valmistuneista töistä on tarkoitus koota yhteisteos, joka tulee näytteille Oulun pääkirjastoon lokakuussa.

Töiden tekniikka ja aihe ovat tarkkaan harkittuja, jotta ne eivät muodostaisi estettä osallistumiselle. Joillakin käden ja mielen yhteistyö kangertelee, joten ohjaajan on hyvä olla vierellä.

– Muisti voi olla niin tempukas, että ohjaajan pitää näyttää kädellä, mihin laittaa pensseli. Oli hienoa nähdä, kuinka posliinimaalausta harrastaneen ja afasiaa sairastavan rouvan siveltimen käyttötaito palasi, Anne-Mari kertoo.

Vuokralaisiksi samaan kortteeriin satuttiin. / Rakkaus ootti siellä – missä tuskin sitä ootettiin.

Kolmas tarinoiden työstämistapa ovat vanhat valokuvat. Palvelutalon huoneeseen ei mahdu yleensä paljoa asukkaan omia tavaroita, mutta valokuvia on sentään aika monella. Kuvien avulla voi päästä kiinni muistoista – tarinaa rakentamaan.

Joillakin muistisairaus on edennyt niin pitkälle, ettei muistissa ole oikein mitään. Näin oli Kertun kanssa. Anne-Mari oli hetken neuvoton, mutta sitten hän älysi katsoa kuvien taakse. Sieltä löytyi pieni aarre. Kääntöpuolella oli kuviin liittyviä kirjoituksia. Kerttu alkoi lukea niitä heti. Tekstien pohjalta syntyi Kertun ja hänen tyttärensä kanssa pieniä tarinoita.

Kerttu on hyvä lukemaan. Nyt hän on lukenut tarinansa nauhalle ja niistä on saatu multimediatallenteet.

– Tästä kaikesta on tullut itselle hyvin kiitollinen olo. On kuin olisin päässyt vintille penkomaan aarteita, Anne-Mari sanoo.

Kiireettömät tapaamiset ovat olleet vanhuksille mieluisia. He ovat arvostaneet sitä, että elämän tähtihetket on tehty näkyviksi.

– Ihminen on kohdannut ihmisen. Vanhukset ovat tosi cooleja, Jarkko sanoo.

 

Kertun tarinat kertovat muun muassa entisajan ahtaista asumuksista. Video: Vesa Turunen

 

Anne-Mari ja Jarkko eivät ole käyneet palvelutaloissa sairaanhoitajina, mutta ammatista on ollut silti hyötyä. Taustansa takia heillä on ymmärrys erilaisista sairauksista. Vaikka esimerkiksi afasiaa sairastava vanhus ei puhuisi sairaudestaan, kehonkieli viestii tuntemuksista.

– Sairaanhoitajuus on upea ammatti. Se antaa mahdollisuuden niin moneen ja sitä voi tehdä monessa paikassa, Anne-Mari pohtii.

Aivan niin. Viime keväänä Anne-Mari ja Jarkko kävivät pilottihankkeen rinnalla tekemässä töitä Sallan terveyskeskuksessa. Pienen paikkakunnan kokemukset vertautuivat väistämättä vanhusten tarinoihin 1960-luvulta.

– Sallasta löytyi vielä mutkattomuutta ja välittömyyttä, Anne-Mari selittää.

Idea elämäntarinoiden kuunteluun lähti sen pohtimisesta, millaista vanhuutta Anne-Mari ja Jarkko itse haluaisivat viettää. Miten elämästä voisi nauttia mahdollisista rajoitteista huolimatta?

– Olen ollut kova kuuntelemaan isovanhempieni tarinoita. Olen myös ihaillut sitä, miten he ovat uskaltaneet yrittää, vaikka ei ollut koulutuksia, sanoo Jarkko.

Anne-Marilla ja Jarkolla on nyt käytännössä testattu malli, jolle he toivovat löytyvän kysyntää. He ovat valmiit viemään sitä kaikkialle Suomeen. Sairaanhoitajan ammatti antaa mahdollisuuden lähteä vaikkapa Helsinkiin.

– Vanhusten tarinat olisivat yksi työ. Sen lisäksi voisimme käydä töissä vaikka Husin leikkurissa, maalailee Anne-Mari.

Onneen johti meidät tämä tie / ja yhä matkassaan meitä vie. / Vuodet vierii – vierii pois. / Ilman sinua, ei onnee ollut ois.

Valmiita tarinoita voi kuunnella Kotokeron Youtube-kanavalla.

 

Suosittelemme sinulle

Tehy
7.4.2021